Vankila

-Isi on vankilassa.

Se sanoi sen selvästi, sihauttaen ässää voimallisesti, paremmin kuin koskaan ennen. Sari kumartui syvemmälle kylmätiskin huuruun, penkoi ja etsi.

-Mitä sä sanoit? Sari kysyi nostaessaan kylmiä paketteja sivuun. –Mikä siinä on, että tarjousliha pakataan aina vähintään kilon paketteihin. Kuka syö kilon lihaa? Helvetti…
-Mun isi on vankilassa.

Sari suoristi selkänsä ja katsoi tyttöä. Se istui jämäkkänä ja selkä suorana ostoskärryissä. Ei keikkunut ja heilunut kuten tavallisesti. Se istui siinä, potkimatta ja paikallaan, eikä se katsonut Saria vaan muualle. Sari käänsi päätään ja näki ne. Kaksi vanhaa kääkkää, ryppyisiä ja kuivia. Ne kenottivat ohuita kaulojaan, kallistivat nuppejaan kalkkunan tavoin ja niiden tekohampaat lonksuttivat paheksuvasti. Kammottavia otuksia.

-Mitä sä sanoit? Sari sanoi kääntäen katseensa tyttöön. –Ei isi ole vankilassa.

Kääkkien hailakat silmät olivat kuin korppikotkien. Miten ne olivatkin niin samannäköiset? Niiden täytyi olla siskokset. Kaksi vanhaa ikäneitoa, kaksi kuivaa känttyrää, ei lapsia kummallakaan, ei hajuakaan siitä, miten paljon lapset valehtelevat.

-Ei isi ole vankilassa, Sari sanoi haastaen kääkkien katseet taisteluun. –Isihän on töissä.

Kättä paleli. Sari katsoi jauhelihapakettia, joka roikkui pienenä ja ruokahaluja herättämättömän näköisenä hänen sormissaan. Sika-nautaa. Viimeinen myyntipäivä tänään. Köyhille ja luusereille.
Esimerkiksi sellaisille, joiden mies istui vankilassa.

-Voi lapsiparkaa.

Sari ei tiennyt, kumpi niistä raakkui. Ehkä ne puhuivat yhtä aikaa. Ainakin ne ajattelivat samoin. Niiden synkät silmät muuttuivat pahanilkisen myötätuntoisiksi, ja Sari tiesi niiden kuolaavan lisää tietoja. Hän työnsi nopeasti ostoskärryt kauemmaksi, niin että tyttö heilahti ja päästi parkaisun. Hän pakeni maitokaappien luo, mutta se ei auttanut. Kalkkunat lensivät paikalle. Ne eivät tienneet vielä tarpeeksi, ne halusivat kuulla enemmän.

-Ei isi ole vankilassa, Sari sihisi tytön korvaan, kun tämä veti henkeä kerätäkseen voimia kunnon itkuun. Parkaisu oli ollut vain alkusoittoa.

Tytön itku tyrehtyi, sen silmät muuttuivat vihaisiksi ja se sihahti takaisin:

-On se!

Oli hyödytöntä käydä taistelemaan kohta kolmevuotiaan kanssa julkisella paikalla. Sari tiesi sen kokemuksesta, mutta hän ei aikonut antaa periksi. Ei tällä kertaa, eikä varsinkaan tässä asiassa.

-Isi on töissä.
-Eikun vankilassa.

Sari kuuli korppikotkien hengityksen takanaan ja tiesi niiden odottavan. Ne vaanivat saalista ja niille kelpaisi mikä tahansa, mutta tietenkin raivokohtaus ilahduttaisi niitä kaikkein eniten. Sari pudotti puolen kilon lihapaketin kärryyn. Häntä alkoi ärsyttää. Tuntui ylitsepääsemättömän työläältä alkaa täyttää suurta ostoskärryä ruualla. Hän ei halunnut penkoa tarjouksia ja etsiä viimeisiä päivämääriä. Ei niin kauan kuin ne kaksi haaskaa seuraisivat miten hän valitsisi halvinta lihaa, pahinta kahvia, eilistä leipää, viisi pussia makaroneja eurolla.

-Niistetään nenä, Sari sanoi voittaakseen aikaa.

Ehkä haaskat luovuttaisivat, jättäisivät jo-melkein-varman-saaliin, lentäisivät uudelle apajalle. Sari kaivoi suhteellisen puhtaan nenäliinan takin taskusta. Tytön nenästä valui taas pitkä kellanvihreä vana. Itse asiassa se oli jo jossakin välissä ehtinyt levittää sitä kuvottavaa tahnaa poskilleenkin. Sen iho oli kuin hilseilevä puunkuori.

Se näytti peikkolapselta, sillä se ei antanut kammata tai harjata hiuksiaan kuin hirvittävän tappelun päätteeksi, eikä Sarilla ollut tänä aamuna ollut tarmoa ryhtyä siihen taisteluun. Hän oli vain kaapannut tytön kainaloon, tunkenut sen suojapukuun, iskenyt rattaisiin ja työntänyt ostarille. Se oli huutanut koko matkan, ja sen silmät olivat vieläkin punaiset ja turvonneet.
Mutta onneksi se ei enää huutanut.

-Missä isi on? tyttö kysyi Sarilta ja veti päätään kauemmaksi, pois lähestyvästä nenäliinasta.
-Isi? Isihän on …

Sari vaikeni. Hänen edessään, maitohyllyssä, oli purkki piimää, juuri sitä laatua, jota Jussi joi aina aamuisin. Jussi. Isi.

Tää avioliitto on yks helvetin vankila, se oli huutanut eilen illalla.  Se oli huutanut paljon muutakin, niin kuin ennenkin, mutta Sari oli sulkeutunut makuuhuoneeseen, istuutunut tytön pinnasängyn viereen ja katsonut kadehtien sen nukkuvaa rauhaa. Yhtäkkiä tyttö oli kuitenkin räväyttänyt silmänsä auki ja tuijottanut Saria suoraan silmiin.

-Isi on vankilassa. Sä olit oikeassa, Sari sanoi kääntäen selkänsä piimäpurkeille.

Tyttö ostoskärryissä hymyili. Sen jalat alkoivat sätkiä ja se yritti nousta seisomaan. Sari painoi sen alas ja työnsi kärryt takaisin kylmätiskin luo. Hän pudotti jauhelihapaketin kylmäaltaaseen.
Haaskalinnut seurasivat jokaista hänen liikettään.

-Musta tuntuu, että me syödään tänään jotain muuta kuin jauhelihaa, Sari sanoi kovalla äänellä.  -Me voitais vaikka juhlia. Niin me tehdään. Juhlitaan. Isihän pääsee tänään vapaaksi. Sieltä vankilasta. Lopullisesti. Sen ei tarvitse enää koskaan olla vankilassa. Ei koskaan.

Korppikotkien terävät hampaat olivat keltaiset, mutta Sari tiesi, että oikeastaan kaikki korppikotkat olivat hampaattomia. Hän hymyili niille, pyyhkäisi tytön nenää ja työnsi kärryt kassan viereen.

-Ei mitään ostoksia tänään, Sari kertoi kassalle. –Päätettiinkin mennä Mäkkärille syömään. Me juhlitaan vapautumista.

Kassa katsoi Saria ilmeettömänä, mutta tyttö nauroi, kun Sari nosti sen ostoskärryistä.