Risteily

Marja heräsi hätkähtäen. Hän tiesi silmiään avaamattakin, ettei Paavo ollut hänen vieressään. Hän tunsi tyhjän paikan oikealla puolellaan, siinä, missä miehen olisi pitänyt olla. Marja nosti kätensä silmiensä eteen ja katsoi ranteessaan olevaa kelloa. Vasta kuusi. Hän huokaisi ja puri huultaan. Kello oli vasta kuusi ja Paavo oli jo hereillä.
Päivästä tulisi pitkä.
Marja heitti peiton yltään ja nousi ylös. Mies ei istunut makuuhuoneen nurkassa olevassa nojatuolissa, niin kuin joskus. Todennäköisesti Paavo oli keittiössä, katsoisi kahvinkeitintä ja ihmettelisi, miksi pannussa ei ollut kahvia. Ulos asti Paavo ei ainakaan ollut mennyt. Nyt ovessa oli turvalukitus, eikä ulos päässyt ilman avainta. Paavolla ei ollut omaa avainta.

Marja oli hankkinut turvalukon heti seuraavana päivänä, sen illan jälkeen, jolloin hän oli palannut lenkiltä naapurin Eevan kanssa. Hän oli tullut kotiin, jonne hän oli puoli tuntia aikaisemmin jättänyt Paavon. Hän oli ollut poissa vain puoli tuntia, mutta se aika oli riittänyt Paavolle. Mies oli lähtenyt. Hävinnyt. Ilman kenkiä. Ilman päällystakkia. Marja oli juossut kolmanteen kerrokseen, soittanut Eevan ovikelloa ja he olivat lähteneet jälleen yhdessä ulos. Oli ollut jo pimeää, eikä Marjalla ollut aavistustakaan siitä, mihin suuntaan Paavo olisi voinut lähteä.

Paavo ei ollut koskaan aikaisemmin lähtenyt omille teilleen. Se olisikin ollut mahdotonta, sillä Marja oli aina paikalla. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut jättänyt Paavoa yksin niin pitkäksi aikaa. Juuri sinä päivänä Paavo oli ollut erityisen rauhallinen ja hyväntuulinen, ja kun Eeva oli pistäytynyt ja ehdottanut, että hän voisi katsoa Paavoa sen aikaa, jos Marja halusi ulos kävelemään. Marja oli arvellut, että he voisivat tehdä sen kävelylenkin yhdessä, hän ja Eeva.
Se oli ollut virhe.
He olivat löytäneet Paavon parkkipaikalta. Sen pidemmälle mies ei ollut mennyt, ei ollut osannut, ei ollut ehtinyt, ei ollut uskaltanut. Marja oli tarttunut Paavoa kädestä ja puristanut sitä lujasti. Mennään kotiin, Marja oli sanonut, mutta Paavo oli pudistanut päätään.

-Tule kotiin, Marja oli toistanut.
-Ei, minun pitää ensin löytää Marja.

Paavo oli itkenyt, kun Marja ja Eeva olivat taluttaneet hänet takaisin kotiin. Hän oli itkenyt koko sen ajan, kun Marja oli riisunut hänet, pessyt kasvot ja hampaat ja pukenut yöpuvun ylle. Vasta kun Marja oli peitellyt miehen, itku oli lakannut, Mies oli nukahtanut, ja Marja oli päättänyt tilata lukkosepän paikalle heti seuraavana aamuna. Nyt ovessa oli turvalukko, eikä Paavo ollut sen kerran jälkeen kadonnut.

Marja meni keittiöön, mutta mies ei ollut siellä. Olohuone oli tyhjä, ja avatessaan kylpyhuoneen oven Marja huomasi pidättäneensä hengitystään jo jonkin aikaa. Happi oli loppumaisillaan. Päässä humisi inhottavasti ja jalat vapisivat. Häntä itketti.
Rauhoitu, Marja sanoi itselleen, hän ei ole hävinnyt, hän on täällä.
Paavo ei ollut kylpyhuoneessakaan. Marja tunsi pakokauhua. Se ei ollut nimetöntä pelkoa, ei aavistusta siitä, että jotain pahaa oli tapahtunut. Se oli täsmällinen tieto.
Paavo oli poissa.

Marja meni eteiseen ja tarkisti oven. Se oli lukossa. Kukaan ei pystynyt kulkemaan suljettujen, lukittujen ovien lävitse. Se oli tosiasia. Paavon täytyi olla asunnossa. Marjan katse pysähtyi ulkokenkiin, jotka lojuivat lattialla. Paavon ulkokengät olivat poissa, ja silloin Marja muisti. Hän putosi lattialle ja alkoi nauraa. Jännitys purkaantui pidättelemättä, naurusta syntyi kyyneliä ja kasvoihin alkoi koskea. Hän tunsi satojen pienten kramppien vetävän kasvojaan vinoon. Kasvot olivat olleet liikkumattomat koko etsinnän ajan, ne olivat valmistautuneet pahimpaan koko ajan, ja nyt kun ne saivat jälleen luvan elää, niihin sattui.

-Minultakin alkaa mennä muisti, Marja mutisi pyyhkien märkiä kasvojaan yöpuvun hihaan. –No, seura tekee kaltaisekseen. Kai.

Uusi hillitön naurukohtaus sai kyljet sattumaan. Hän veti syvään henkeä, mutta se ei auttanut. Kyyneleet ja nauru eivät loppuneet. Hän tiesi olevansa väsynyt. Väsyneempi kuin hän olisi ollut valmis myöntämään. Väsynyt Paavoon ja väsynyt elämään, jolta ei ollut enää muuta odotettavaa kuin lisää väsymystä. Eniten hän oli kuitenkin väsynyt itseensä. Siihen, ettei hän sittenkään jaksanut niin hyvin kuin hän olisi halunnut. Hän olisi toivonut itseltään niin paljon enemmän, kärsivällisyyttä, hyväntuulisuutta, ymmärrystä. Niitä hän toivoi, mutta niiden tilalle hän oli saanut jotain aivan muuta. Hänestä oli tullut kärttyinen ja lyhytpinnainen. Hän ei jaksanut ymmärtää mitään, sillä enimmäkseen hän oli liian vihainen.

Kaiken täytyi johtua väsymyksestä, Marja ajatteli noustessaan eteisen lattialta. Väsynyt ihminen ei ole hyvä ihminen. Väsynyt ihminen ei jaksa mitään, ei olla kiltti, ei auttaa, ei ymmärtää toisia, ei huolehtia itsestään.
Marja tunsi olevansa enemmän kuin väsynyt.

***

Eeva oli hoitanut kaiken. Ottanut selvää hoitokodista, jossa Paavo voisi viettää kaksi päivää. Järjestänyt kyydin. Auttanut Marjaa saamaan Paavon siihen kyytiin. Ollut mukana, kun Marja oli vienyt Paavon hoitokotiin. Ollut vieressä, kun Marja oli jättänyt Paavon sinne. Marja oli tuntenut itsensä roistoksi, ei vaan petturiksi, itsekkääksi petturiksi, kun hän oli nähnyt Paavon ilmeen miehen tajutessa, ettei Marja aikonut jäädä hänen seurakseen. Paavo oli alkanut itkeä vieraan hoitajan käsipuolessa, ja Marja olisi halunnut repiä miehen irti, ottaa mies mukaan ja paeta takaisin kotiin. Hän ei voinut jättää Paavoa täysin vieraiden ihmisten luokse. Mies ei kestäisi eroa.
Hän ei kestäisi eroa.

Eeva oli pitänyt kiinni Marjan käsivarresta ja vain yksi Eevan katse kertoi Marjalle, ettei hän voinut tehdä muuta. Hänen oli pakko jättää Paavo hoitokotiin. Hänellä oli oikeus pitää kaksi päivää lomaa, sillä muuten hän ei jaksaisi ja jos hän ei jaksaisi, kuka sitten hoitaisi Paavoa? Eeva oli kertonut sen katseessaan ja lukuisin sanoin jo ennen kuin he olivat jättäneet Paavon hoitokotiin. Vähitellen Marja oli alkanut uskoa Eevaa. Vähitellen…itse asiassa hän oli hyväksynyt Eevan ehdotuksen laittaa Paavo hoitoon pariksi päiväksi hyvin nopeasti. Liiankin nopeasti, ja hän tunsi huonoa omatuntoa oman vapaudenkaipuunsa ja mukavuudenhalunsa vuoksi. Hän ajatteli vain itseään ja siksi Paavo itki.
Hän olisi halunnut itsekin itkeä, mennä rauhassa kotiin ja rankaista itseään, mutta Eeva oli sanonut, ettei asiaa kannattanut liikaa ajatella. Illalla olisi pihalla juhlat, Eeva oli muistuttanut, ja niihin juhliin Marja tulisi myös.

-Mutta miksi? Marja oli kysynyt, eikä hän saanut mielestään Paavon silmiä, kun mies jäi vilkuttamaan heille hoitokodin lasisen oven taakse. Mies oli näyttänyt liian pelokkaalta, liian yksinäiseltä ja surulliselta. Mies oli näyttänyt hylätyltä.
-Koska sinä olet viimeksi juhlinut? Eeva oli kysynyt moittivalla äänellä. –Pitänyt hauskaa? Tai edes vaan istunut rauhassa, ilman silmiä selässä ja korvia joka puolella.

Marja oli hymyillyt. Hän muisti hyvin sen kerran.

-Silloin, kun jäin eläkkeelle. työkaverit järjestivät minulle läksiäiset. Ne laittoivat minut laulamaan jopa karaokea.
-Ja siitä on aikaa…kolme vuotta?
-Kutakuinkin. Aika pian sen jälkeen Paavo sairastui. Hänhän jäi eläkkeelle jo pari vuotta ennen minua, ja kai hän alkoi hassahtaa jo silloin. Minä en vain huomannut sitä, kun olin töissä. Paavohan on aina ollut vähän omanlaatuisensa. Minulta kesti jonkin aikaa huomata, että se on dementiaa.
-Kolme vuotta, eikä juhlia, ei edes vapaata. No, tänään se korjataan ja huomenna jatketaan, Eeva oli sanonut päättäväisesti, niin varmasti, ettei väsynyt ihminen voinut muuta kuin myöntyä, joten Marja oli hymyillyt kysyessään:
-Huomenna?
-Minä olen varannut meille risteilyn. Vuorokausi merellä. Ruokaa, juomaa, tanssia.
-Mutta…
-Ei mitään muttia.

Eikä mitään muttia itse asiassa ollutkaan, kun Marja oli ajatellut asiaa tarkemmin. Paavo oli hyvässä hoidossa ja valvonnassa kaksi vuorokautta. Marja sai tehdä mitä hän halusi. Hän olisi tietenkin voinut nukkua ja levätä sillä aikaa, kun Paavo oli poissa, mutta ehkä Eeva oli oikeassa. Oli parempi elää täysillä ne kaksi vuorokautta. Kotona sai olla ihan tarpeeksi.

***

Aamukahvin jälkeen Marja alkoi pakata. Hän oli ollut Tukholman risteilyllä Paavon kanssa joskus aikoja sitten ja hän yritti muistella, mitä vaatteita he olivat silloin ottaneet mukaan. Eeva oli puhunut tanssimisesta, joten vaihtokengät olivat varmaan tarpeen. Ja tietysti juhlavampi leninki illaksi. Eeva oli sanonut, etteivät he menisi maihin risteilyn aikana. Laiva seisoisi Tallinnan edessä yön yli ja palaisi sitten takaisin Helsinkiin. Mitään sen kummempia ulkovaatteita ei tarvittu.

Marja katsoi puhelinta. Ehkä hänen olisi parempi soittaa Eevalle ja kysyä, mitä vaatteita tämä ottaisi mukaan. Olisi kiusallista, jos hän päätyisi johonkin liian juhlavaan ja Eevalla olisi jotain aivan muuta. Toisaalta, Marja ajatteli, avatessaan vaatekomeron oven, hänellä ei ollut mitään niin kovin juhlavaa. Yleensä hän tyytyi pitkiin housuihin ja paitapuseroon, sillä Paavon kanssa ei todellakaan ollut aihetta juhlimiseen. Paavo sotki syödessään itse, ja kun Marja syötti miestä, tämä saattoi yhtäkkiä huitaista lusikkaa. Sen takia oli hyvä pitää esiliinaa aina yllä.

Marja valitsi matka-asuksi vaaleat housut ja valkoisen paitapuseron. Bleiseri oli tumman ruskea, se voisi olla tarpeen, jos laivalla oli vetoa. Päällystakki oli vielä tarpeen, mutta ohuempi popliini saisi riittää. Illaksi tummansininen puolihame ja valkoinen paitapusero. Alusvaatteet ja yöpaita. Meikit ja pesuaineet.
Kello oli vasta yhdeksän, ja Marja istahti sohvaan saatuaan laukkunsa pakatuksi. Laiva lähtisi iltapäivällä, ja hänellä oli vielä runsaasti aikaa ennen sitä. Hän olisi voinut vielä vaikka nukkua, mutta hän tiesi, ettei kuitenkaan saisi unta. Hän oli nukkunut yönsä liian hyvin, ilman keskeytyksiä, ja yllättäen hän tunsi itsensä levänneeksi, vaikka Paavo oli ollut poissa vasta vajaan vuorokauden.

Hän katsoi uudelleen puhelinta. Hän tiesi, että se olisi turhaa, mutta kuitenkin hän halusi soittaa hoitokotiin. Eihän hän voinut lähteä risteilylle, jos hän ei tiennyt, miten Paavon yö oli mennyt. Ehkä mies ei ollut nukkunut, vaan kävellyt levottomasti ympäri taloa? Ehkä mies oli jopa itkenyt koti-ikävää tai jotain muuta, mitä tämä kaipasi. Paavosta ei koskaan tiennyt. Tämä Paavo oli aivan erilainen kuin se mies, jonka kanssa Marja oli ollut naimisissa neljäkymmentä vuotta.

Marja nosti kuulokkeen ja soitti hoitokotiin. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla loukkaantunut vai huojentunut, kun hänelle kerrottiin, että Paavo nukkui edelleen. Oli itse asiassa nukkunut levollisesti koko yön.
Paavo ei koskaan nukkunut kotona niin hyvin. Mies havahtui monta kertaa yössä, päästi vieraita ääniä suustaan, itki, vaikeroi tai nauroi ja koko ajan Paavo kääntelehti ja Marja heräsi joka liikkeeseen. Hänen yönsä olivat yhtä katkonaisia kuin Paavonkin. Täynnä jännitystä ja pelkoa. Epämukavuutta ja vaikeutta saada uudestaan unenpäästä kiinni.

Marja kiitti saamastaan tiedosta ja sulki puhelimen. Ei kai niillä ollut mitään syytä valehdella hänelle. Hänen oli pakko uskoa ja luottaa hoitajaan, joka oli vastannut puhelimeen. Hän yritti rentoutua ja päästä samanlaiseen mielentilaan kuin edellisiltana, jolloin hän oli istuutunut Eevan vaatimuksesta pihakeinuun. Eilisilta oli ollut hauska, vaikka hän ei ollut puhunut paljon, eikä edes yhtynyt lauluun. Kuitenkin hän oli tajunnut viihtyvänsä. Ehkä se, että sai vain olla, eikä tarvinnut ajatella mitään, ei vahtia kenenkään perään, ehkä se oli tehnyt hänet niin rauhalliseksi.

Ensin hän oli ollut vastahakoinen liittymään juhlivien naapureiden joukkoon, sillä hän ei tuntenut taloista muita kuin Eevan. Hänellä ei ollut koskaan aikaa tutustua keneenkään, sillä hänellä oli aina kiire kotiin Paavon luokse. Kauppareissut eivät saaneet venyä liian pitkiksi, sillä niiden aikana Paavo ehti tuskastua yksinäisyyteen. Mies muuttui pelokkaaksi, jos joutui olemaan yksin liian pitkän aikaa. Marja oli usein löytänyt miehen itkemästä, kun hän oli tullut kotiin, eikä ollut helppoa saada miestä rauhoittumaan. Oli parempi tehdä päivässä kaksi nopeaa ja pientä kauppareissua, poissa saattoi olla korkeintaan puoli tuntia ja siinäkin oli viisitoista minuuttia liikaa. Mies ei kestänyt sellaista eroa.  

Missä Marja on? Missä Marja on? mies hoki, eikä hän tyytynyt Marjan antamiin vastauksiin. Hän ei uskonut Marjaa, ja vain aika sai hänet unohtamaan hätänsä. Joskus meni liian pitkä aika ennen kuin mies rauhoittui, ja kun hän vihdoin nukahti, oli Marjan vuoro itkeä.

Naapurit olivat jääneet vieraiksi, vaikka he olivat asuneet tässä talossa jo kaksi vuotta. Joskus Marja ajatteli, oliko hän tehnyt oikein, kun hän oli päättänyt myydä heidän vanhan kotinsa. He olivat asuneet omakotitalossa Minnan syntymästä lähtien, melkein kolmekymmentä vuotta, ja se oli heidän ainoa oikea kotinsa. Paavosta ei kuitenkaan ollut enää talon hoitajaksi, eikä Marja kuvitellut itsestään liikoja. Paavo oli aina pitänyt talon kunnossa, Marja ei osannut tehdä rakennukselle mitään. Oli ollut parempi laittaa talo myyntiin. Se oli koskenut Marjaan, mutta muuta ei ollut tehtävissä. Talo oli liian suuri heille kahdelle, vaikka toisaalta tilakin oli hyväksi, sillä Minna toi usein lapsensa heille hoitoon. Talo oli kuitenkin liian vanha ja tarvitsi jatkuvaa korjaamista.

Marja oli myynyt talon ja he olivat muuttaneet tänne. Marjasta oli tuntunut viisaalta asua ensin vuokralla jossakin, sillä hän ei tiennyt, mistä päin olisi ostanut uuden asunnon. Sitä paitsi, tällaisessa vuokralla asumisessa oli hyvät puolensa, Marja oli pian huomannut. Huoltomiehet hoitivat kiinteistöä. Vain soitti isännöitsijätoimistoon riitti ja paikat tuli korjattua. Kaksi vuotta oli kulunut, eikä Marja edes enää ajatellut asunnon ostamista. Tämä nykyinen sopi heille hyvin.

Minna oli ollut raivoissaan, mutta asia ei todellakaan kuulunut tytölle. Jos tämä olisi edes joskus auttanut talon hoidossa, nurmikoiden leikkaamisessa, aidan korjauksessa tai missä tahansa muussa asiassa, Marja olisi vielä voinut harkita asiaa. Jos Minna olisi tukenut häntä edes silloin tällöin, he olisivat ehkä onnistuneet talon pitämisessä. Se, että Minna olisi halunnut Marjan antavan talon hänelle ja lapsille, oli tullut ainoastaan Minnan mieleen. Marja oli hylännyt ajatuksen heti. Minna ei kuitenkaan olisi pystynyt pitämään taloa kunnossa, ja sitä paitsi he, hän ja Paavo, tarvitsivat ne rahat, jotka talon myynnistä sai.

Minnasta ei ollut koskaan ollut apua. Ei ollut koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan.

Marja huokaisi. Hänen raukeutensa ja hyväntuulisuutensa edellisiltaa ajatellessa olivat poissa. Minna ajatteleminen teki hänet aina ärtyisäksi.
Hän nousi ylös, katsomatta puhelimeen. Hän ei todellakaan aikonut soittaa Minnalle ja kertoa, että Paavo oli hoidossa ja hän oli itse lähdössä risteilylle. Jos Minna soittaisi tänne sinä aikana, kun he olivat poissa, tyttö saisi luvan hätääntyä ihan vapaasti.
Vaikka ei tyttö soittaisi. Minna ei koskaan soittanut. Ellei hän sitten tarvinnut lastenhoitoapua.

***

Puolenpäivän aikaan Marja keitti itselleen pari kananmunaa. Eeva oli varoittanut häntä syömästä liikaa ennen lähtöä, sillä heillä oli tarkoitus mennä laivan ravintolaan. Eikä mihinkään seisovaan pöytään, Eeva oli sanonut. Me menemme sinne palveltavaksi, hemmoteltaviksi, passattaviksi. Me emme tee mitään, me vain napsautamme sormiamme ja meitä palvellaan.

Marja hymyili muistaessaan Eevan sanat. Hän tiesi, että Eeva oli oikeassa. He tarvitsivat sellaista huomiota. Ei pelkästään hän, vaan myös Eeva. Eevan eläkeikä oli lähestymässä, ja Marja muisti hyvin oman uupumuksensa viimeisinä kuukausina ennen eläkkeellelähtöä. Eeva tunsi varmaan samaa väsymystä ja ehkä enemmänkin, sillä hänen työnsä päiväkodissa täytyi olla kuluttavaa. Vielä sitä kai nuorempana jaksoi juosta lasten perässä, mutta ei enää kuusikymppisenä.

Tuntui hyvältä ajatella, että Eeva jäisi kohta kokonaan kotiin. Tuntui hyvältä tietää, että yläkerrassa oli ihminen, joka välitti ja jolle saattoi soittaa koska tahansa, kun Paavon kanssa oleminen alkoi väsyttää.
Eeva oli hyvä ystävä, mutta Marja varoi kuitenkin vaatimasta Eevalta liikaa. Hän ei koskaan pyytänyt Eevaa katsomaan Paavoa, vaan odotti, että Eeva ehdotti sitä itse. Ja hyvin usein Eeva tulikin oven taakse ja pakotti Marjan lähtemään kävelylenkille puoleksi tunniksi tai pidemmäksikin aikaa. Hän kyllä katsoisi Paavoa sen ajan.
Eeva oli todellinen ystävä, eikä sellaista ystävyyttä voinut koetella liikaa. Ystävyyttä ei voinut rasittaa ja kuormittaa liian paljon. Sellaiset vaatimukset asetettiin perheelle ja suvulle. Ystävistä vain nautittiin.

Marjan ajatukset kääntyivät taas Minnaan. Tyttö ei ollut koskaan tarjoutunut hoitamaan isäänsä edes hetken aikaa. Minnasta ei ollut sellaiseen, sillä Minna ei voinut sietää Paavoa. Tyttö ei ollut tullut toimeen vanhan Paavon kanssa, eikä tämä uusi, nykyinen Paavokaan ollut muuttanut asiaa. Minna ei halunnut olla missään tekemisissä isänsä kanssa.
He olivat aina olleet samanlaisia, Minna ja Paavo. Itsepäisiä, kovia ja piittaamattomia. Oman edun tavoittelijoita, täysin vailla myötätuntoa muita kohtaan. Marja oli joutunut toimimaan ukkosenjohdattimena useammin kuin kerran miehensä ja tyttärensä välillä, jotta he eivät olisi iskeneet toisiaan salamilla ja polttaneet karrelle. Yleensä se oli ollut turhaa, sillä myrsky pyyhkäisi kuitenkin heidän ylitseen. Aina, ennemmin tai myöhemmin.

Nyt ne ajat olivat ohitse. Oliko se onneksi vai ei, sitä Marja ei käynyt miettimään. Pääasia, että ne ajat olivat ohi. Minna oli muuttanut pois kotoa, Paavo oli rauhoittunut ja alkanut valmistautua eläkkeellelähtöön. Kukaan ei vain ollut arvannut, minkälaisia näistä eläkevuosista muodostuisi.

Marja oli ajatellut usein, että jos he olisivat saaneet Minnan aikaisemmin, niin tytöstä olisi voinut tulla pehmeämpi ja helpompi. Tai jos Minnalle olisi tullut veljiä ja siskoja. Niin ehkä sitten. Marja oli kuitenkin tullut raskaaksi vasta kymmenen avioliittovuoden jälkeen, lähes neljäkymppisenä, eikä heillä ollut ollut muuta mahdollisuutta kuin hemmotella tyttöä. Kumpikaan ei ollut hennonnut kieltää Minnalta mitään, ja kun Paavo oli yrittänyt ryhdistäytyä vuosia myöhemmin ja asettaa tytölle jonkinlaisia rajoja, kaikki oli ollut liian myöhäistä. Tyttö oli jo piloille hemmoteltu, itsekäs hirviö, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Oli parempi olla välittämättä.

Itsekkäiltä ihmisiltä ei voinut odottaa mitään. Sellainen ihminen ei koskaan antanut mitään, sellainen ihminen oli aina vain vaatimassa ja saamassa. Sellainen Minna oli: vaativa. Niin paljon kuin Marja rakastikin Minnan lapsia, olivathan ne hänen lapsenlapsiaan, niin hän ei olisi millään halunnut hoitaa heitä niin usein. Joskus Minna toi kaikki kolme Marjalle hoitoon pari-kolme kertaa viikossa, joskus koko viikonlopuksi. Viikoittain. Ikään kuin Paavossa ei olisi ollut riittävästi hoitamista.
Eikä Minna tarjoutunut koskaan hoitamaan isäänsä.

Se oli Minnaa se, eikä Marja voinut asialle mitään. Hän otti Minnan lapset vastaan, sillä kyllähän hän ymmärsi, että Minna oli tiukoilla. Yksinhuoltajalla ei ollut omaa aikaa. Hänen oli mummona annettava tyttärelleen omaa aikaa. Minna ansaitsi ja tarvitsi sitä aikaa, sillä muuten hän muuttui pahaksi ja ilkeäksi lapsilleen, eikä Marja kestänyt katsoa sitä. Hän ei halunnut lapsenlapsiensa kärsivän sen takia, että hän itse oli ollut huono äiti Minnalle.
Minna oli oikeutettu omaan aikaan, mutta joskus Marja ajatteli, että ehkä hänkin olisi joskus ollut enemmän kuin valmis siihen, että joku olisi kysynyt hänen mielipidettään asioista. Kysynyt, mitä hän tahtoi ja toivoi.

Kukaan muu kuin Eeva ei ollut tehnyt niin. Eeva oli nähnyt hänen tarpeensa ja tehnyt jotain niiden täyttymisen eteen. Siksi sellainen ystävyys oli tärkeämpi kuin oma perhe. Perhettään ei voinut valita, se oli surkea tosiasia, jolle ei juurikaan voinut mitään. Ainahan saattoi erota ja kieltää omat lapset, mutta mitä se auttoi. Samaa lihaa, samaa verta. Ei sellaisesta päässyt irti.

*** 

Eeva seisoi oven takana, ja Marja huokaisi helpotuksesta nähdessään, että Eevalla oli yllään paitapuserot ja housut päällystakin alla. Eevan laukku oli saman kokoinen kuin hänen. Itse asiassa molemmat laukut olivat tarpeettoman suuria yhden vuorokauden matkaa varten, mutta mitä siitä? Itsehän he kantaisivat laukkunsa.

-Minä tilasin taksin, Eeva sanoi. –Oletko sinä valmis?
-Enemmän kuin.

Marja hymyili. Hän oli todellakin valmis lähtemään. Hän halusi päästä pois tästä asunnosta niin pian kuin mahdollista. Mikään ei pidätellyt häntä enää täällä.

Samassa puhelin soi. Marja laski laukkunsa takaisin lattialle ja katsoi Eevaa. Tämän silmät olivat muuttuneet vakaviksi ja tummiksi. Marja käänsi katseensa puhelimeen. Se jatkoi hälyttämistään. Se oli yhtä itsepintainen kuin Minna ja Paavo.
Todennäköisesti se olisi Minna, joka tarvitsisi lastenhoitoapua illaksi. Tai sitten hoitokodista soitettaisiin ja kerrottaisiin, että Paavo oli hävinnyt. Mitään muuta se ei voinut olla, puhelin kuulosti juuri niin vihaiselta ja vaativalta, että asia koski omaa perhettä.

Marja katsoi puhelinta. Hän katsoi Eevaa, joka seisoi ja odotti. Eeva ei sanonut mitään, ei kehottanut vastamaan, ei olemaan vastaamatta. Eeva luotti siihen, että Marja osaisi tehdä ratkaisun itse. Oikean ratkaisun.

-Lähdetään, Marja sanoi ottaen laukkunsa lattialta. –Taksi on jo varmaan tullut.

Puhelin jäi soimaan. Marja sulki oven, tarttui Eevaa kyynärvarresta ja lähti risteilylle.