Mira makasi peiton alla. Häntä paleli ja hän olisi halunnut huutaa äitiä tuomaan lisää peittoja, mutta siinä tapauksessa äiti olisi saanut luvan tulla huoneeseen ja se olisi tiennyt taas puhetta, puhetta, puhetta. Äiti jaksoi puhua, se jaksoi yrittää, eikä se tajunnut, miten naurettava se oli. Sen posket tutisivat, kun se puhui, sen leuat hölskyivät, kun se aukoi suutaan. Se oli paksu ja tyhmä.

Äiti.
Parempi palella kuin pyytää se tänne.

Mira nosti kännykän silmien eteen. Ei viestejä. Ei sen puoleen, olisi hän kuullut, jos viestejä olisi tullut. Jenna ei kuitenkaan tekstannut hänelle. Ei tietenkään. Nyt oli perjantai-ilta ja kaikki muut olivat jossain. Jossain, mistä ei tullut mieleenkään lähettää tekstaria, sillä oli niin paljon muuta mitä saattoi tehdä. Saattoi vetää pään täyteen, se oli ehdoton pakko, sillä mistä muusta olisi sitten voinut puhua koulussa maanantaiaamuna? Oli juotava niin että taju meni, ja joskus Mira ihmetteli, miten ne kuitenkin pystyivät muistamaan kaiken niin hyvin. Ne muisti jokaisen kundin, jota ne olivat imeneet, jokaisen sylin, jossa ne olivat olleet, jokaisen käden, joka oli kourinut niiden rintoja.

Joka maanantai samat jutut, samat tarinat, samat ihmiset, joille tapahtui. Kaikille tapahtui, ja nyt tapahtui myös Jennalle. Nyt Jenna oli liittynyt siihen samaan porukkaan, porukkaan, joka kertoisi kuinka monennen kaljan jälkeen oli oksentanut, näyttäisi fritsut kaulassa, valittaisi huonoa oloa. Jenna vetäisi paitaa tiukemmaksi, jotta kaikki näkisivät rinnat, joita oli vatkattu viikonloppuna.
Jenna olisi yksi niistä, joille tapahtui. Jenna ei ollut enää niin kuin hän.
Jennalta oli turha odottaa tekstaria tänä iltana, siltä oli turha odottaa enää mitään. Se oli halunnut samanlaiseksi kuin muut ja se oli hylännyt Miran.

Mira kietoi peiton tiukemmin ympärilleen. Hän oli jäässä, kohta hänen olisi pakko huutaa äitiä, joka tulisi ja tuputtaisi ja tyrkyttäisi ja lässyttäisi.

Ottaisit nyt vähän leipää.
Tässä olisi vähän keittoa.
Söisit nyt jotain.
PAKKOHAN SINUN ON JOTAIN SYÖDÄ!

Sen viimeisen äiti huutaisi ja sitten se alkaisi itkeä ja istuutuisi sängyn laidalle ja tulisi liian lähelle ja haisisi tunkkaiselle ja ruualle ja vanhalle ja homeiselle ja se puhuisi ja puhuisi ja puhuisi. Ja se olisi niin tyhmä, ettei se tajuaisi, että juuri sen itsensä takia Miran olisi noustava oksentamaan. Eihän kukaan kestänyt äitiä oksentamatta, se oli paksu ja iljettävä ja se haisi.

***

Mira oli nähnyt sen kirjoituksen ja hän tiesi, kuka sen oli kirjoittanut. Marko. Se oli Marko, sillä Marko oli sanonut häntä läskiksi jo kauan aikaa. Se oli alkanut haukkua läskiksi heti, kun Mira oli siirtynyt yläasteelle, samaan kouluun kuin Marko. Se oli tullut välitunnilla ja sylkäissyt sanat suustaan.

Saatanan läski.
Vitun lehmä.

Sitten se oli kävellyt pois, mutta ei hävitäkseen kokonaan, vaan tullakseen uudestaan, aina vain uudestaan. Se sukelsi esiin jostain, kun Mira käveli koulusta kotiin, yhtäkkiä se oli vaan edessä ja huusi.

VITUN SAATANAN LÄSKI!

Aluksi Mira oli itkenyt. Hän oli juossut kotiin, ja kun äiti oli tullut töistä, hän oli itkenyt ja kertonut kaiken, ja äiti oli ottanut hänet syliin ja sanonut, että hänen ei pitäisi välittää. Pojat olivat poikia ja niistä tuli miehiä ja senhän nyt tiesi, millaisia miehet olivat. Ja sitten äiti oli lisännyt, että kyllä pulleus katoaisi, kun senttejä tulisi lisää.
Siitä Mira oli tiennyt, ettei Marko valehdellut. Äidinkin mielestä hän oli läski. Marko vain sanoi ääneen sen mitä muut eivät uskaltaneet, mutta jonka kaikki näkivät.

Hän oli läski.

Mira tottui Markon haukkuihin. Ja sitten ne loppuivat, sillä Marko lopetti koulun. Se oli jo ysillä, kun Mira tuli yläasteelle. Yhden vuoden se piinasi välitunneilla, mutta siihen tottui, eikä se haitannut, sillä Jenna oli seurana. Jenna ärjäisi Markolle ja tämä häipyi, eivätkä he välittäneet Markosta.

Joskus Marko istui pihalla, kun Mira tuli koulusta. Se ei ollut koulun jälkeen pyrkinyt mihinkään ja sillä oli runsaasti aikaa olla pihalla, mutta kun ei katsonut Markoa, eikä pysähtynyt kuuntelemaan, niin sillä tavalla Markon ohi pääsi. Se ei koskaan itse seurannut mukaan rappukäytävään, ainoastaan sen sanat leijuivat mukana.

Saatanan läski.
Vitun lehmä.

Mira kuuli äidin menevän suihkuun, joten hän uskalsi nousta ylös sängystä. Äidistä ei koskaan voinut olla varma. Se saattoi rynnätä huoneeseen koska tahansa. Se ei välittänyt koputtaa tai edes kysyä, voiko se tulla sisään. Ei, se ryntäsi huoneeseen tömistäen kuin norsulauma. Silloin oli parempi olla peiton alla. Muuten se kävisi kimppuun, repisi vaatteet pois ja huutaisi.

SINUN ON PAKKO SYÖDÄ! SINÄ OLET LIIAN LAIHA! SINUN KYLKILUUSI NÄKYVÄT!

Se oli hullu.

Mira meni kaapille ja kaivoi villasukat esiin. Hän puki ne jalkoihinsa toisten sukkien päälle ja otti hyllyltä vielä paksun villapuseron. Se tuoksui pölyiseltä, mutta se lämmitti. Hän katsoi kännykkää, mutta Jennalta ei ollut viestiä. Tämä oli jo yhdeksäs perjantai, jolloin Jenna ei ollut tekstannut. Se ei ollut pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen viikonloppuisin, kun se oli tavannut Janin. Koulussa se moikkasi, mutta se ei tullut enää puhumaan Miralle, eikä se ollut Miran kanssa välituntisin. Se oli muuttunut ihan kummalliseksi sen Janin takia. Se oli kertonut siitä tyypistä Miralle heti kun se oli tavannut sen, mutta Mira ei ymmärtänyt, mitä Jenna näki Janissa.

-Se oooon ihana, Jenna oli venytellyt sanojaan, maistellut niitä kuin ne olisivat olleet suussa sulavaa marenkia.
-Mä en ymmärrä, miten sä voit olla sellaisen kanssa, Mira oli sanonut. –Sehän on …

-Mikä sitten? Jenna oli katsonut silmät viirulla. –Mikä se on? Tiedätsä siitä jotain?
-En mä siitä mitään tiedä, se vaan on typerä, niin kuin kaikki jätkät.

-Sä oot typerä, Jenna oli sanonut yllättäen. –Ihan totta, Mira, susta on tullut outo. Sun pitäis vähän relata, ottaa vähän iisimmin. Sä oot aika pinko. Hike. Sä pelotat jätkät tiehes tolla asenteella.

Jenna oli ottanut pari askelta taaksepäin ja katsonut Miraa pitkään ja ensimmäisen kerran Mira oli tuntenut pelon. Jenna jättäisi hänet. Jenna jättäisi, eikä hänellä olisi sitten enää ketään.

-Mitä sä tuijotat? Mira oli kysynyt uhmakkaana, vaikka hänen oli purtava huultaan, jotta se ei olisi vavissut.
-Mä en oo huomannutkaan, että sä oot laihtunut noin paljon, Jenna oli sanonut hitaasti.

Ja jostain Jenna oli saanut uudet silmät ja se oli nähnyt Miran uudessa valossa ja se oli päättänyt, että nyt riitti ja se oli siirtynyt toiseen leiriin, niiden luo, jotka ryyppäsivät viikonloppuna, vertailivat kokemuksiaan, kävivät yhdessä sovittamassa rintsikoita Lindexillä ja H&M:ssä. .
Sellainen Jenna ei enää tekstannut perjantai-iltaisin ja valittanut tekstareissaan, miten tyhmiä sen vanhemmat oli ja miten maikat antoi sikapaljon läksyjä.

***

Miraa alkoi heikottaa. Hän kömpi takaisin sänkyyn ja kietoutui peittoihin. Häntä nukutti, mutta hän ei halunnut vielä nukkua. Kello ei ollut edes kymmentä, hän ehtisi hyvin vielä kerrata enkun sanoja. Maanantaina oli koe. Hän repi repun sängyn alta ja etsi enkun kirjan. Se tuntui painavalta hänen kädessään, eikä hän jaksanut avata sivuja. Suihkun kohina oli vaimennut. Nyt äiti ottaisi kylpypyyhkeen, vaaleanpunaisen, suuren ja pehmeän ja kuivaisi itseään pitkään. Mira osasi ne kuivausliikkeet ulkoa: ensin käsivarret, sitten selkä, sitten suuret tissit, valuva maha, hyllyvä pylly ja lopuksi paksut jalat. Äiti ei häpeillyt lainkaan, hän hankasi ihoaan pitkään ja perusteellisesti kunnes se oli vaaleanpunainen ja pinkeä. Juuri sen takia Mira ei halunnut enää käydä saunassa äidin kanssa. Hän ei kestänyt katsoa äidin tissejä, ei vatsamakkaroita, ei tummaa karvoitusta, joka hävisi jonnekin selluliittisten reisien väliin. Aluksi äiti oli yrittänyt maanitella Miraa mukaan saunaan, ainahan heillä oli ollut sauna perjantai-iltaisin, mutta Mira oli ristinyt kätensä rinnalleen, katsonut alas, eikä vastannut mitään, ja niin äiti oli lopettanut houkuttelemisen. Äiti oli käynyt jonkin aikaa yksin saunassa, mutta eräänä perjantaina, kun Mira oli odottanut, että äiti lähtisi ja hän saisi olla rauhassa, äiti oli sanonut, että oli perunut saunavuoron. Oli turha maksaa sellaisesta, jota ei käyttänyt. Yhtä hyvin hän voisi käydä suihkussa.

Ei enää perjantairauhaa, mutta se ei haitannut Miraa. Aina saattoi olla omassa huoneessa. Ainakin sai nykyään käydä yksin pesulla, eikä tarvinnut olla äidin kanssa saunassa. Juuri saunassa, silloin kun he vielä olivat käyneet siellä, äiti oli saanut päähänsä, että oli tullut aika hankkia Miralle rintaliivit.

-Sinullahan on tissit kasvaneet, äiti oli tokaissut. –Kappas vaan. Pitää varmaan ostaa sinulle liivit sitten.

Mira oli tuntenut punan nousevan kasvoilleen. Äiti oli tuijottanut hänen rintojaan, ja se oli tuntunut epämiellyttävältä. Hän ei halunnut rintoja. Hän ei halunnut samanlaisia rintoja kuin äidillä. Eikä hän todellakaan halunnut lähteä äidin kanssa ostamaan rintaliivejä.

-Mä voisin mennä vaikka koulun jälkeen Jennan kanssa, Mira oli sanonut, mutta äiti oli pyyhkäissyt hänen sanansa kuulumattomiin.
-Et sinä osaa. Ekat pitää katsoa tarkkaan, että tulee sopivat. Minä tulen sinun kanssasi.

Eikä siihen ollut mitään sanomista. Seuraavana päivänä, lauantaina, he olivat ajaneet kaupunkiin bussilla, menneet KappAhliin ja äiti oli selittänyt suurella äänellä koko kaupalle ja myyjälle, että hänen Mirastaan on tulossa nainen ja sitten hänen rintojaan oli mitattu ja hänet oli työnnetty sovituskoppiin ja mukaan oli laitettu kymmeniä rintaliivejä, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa ja jääneet hakasista kiinni toisiinsa ja Mira oli itkenyt ja yrittänyt irrottaa niitä ja sovittaa niitä ylleen ja ne kaikki olivat näyttäneet kamalilta ja tyhjiltä, tyhjää täynnä ja koko ajan äiti oli pistänyt päätään sovituskopin verhon raosta ja huutanut, että sopiiko ja olisiko AA-kuppi sittenkin parempi.

Lopulta Mira oli työntänyt äidin käteen kahdet rintaliivit ja sanonut, että ne olivat sopivat, mutta koskaan hän ei ollut niitä käyttänyt. Hänellä oli isoja puseroita, niiden alta ei kukaan voinut nähdä hänen rintojaan, joten rintaliivit olivat turhat.

Nyt äiti ei enää nähnyt hänen rintojaan, koska ei ollut saunavuoroa. Eikä tarvinnut vastata äidille, tarvitsiko hän tamponin saunan ajaksi, oliko hänellä kuukautiset parhaillaan. Ei tarvinnut istua lauteilla, katsoa alaspäin ja nähdä vaaleat karvat, jotka olivat alkaneet kullata hänen alapäätään. Suihkussa saattoi seistä, sulkea silmänsä, antaa veden lämmittää, olla yksin. Unohtaa, että oli rinnat, kuukautisia, äitiä.

Mirasta tuntui hassulta, että hän oli joskus odottanut heidän saunavuoroaan. Oli ollut mukavaa pakata saunakamppeet koriin, mukana kaksi pulloa limua, jaffaa äidille ja cokista Miralle. Oli ollut mukava istua lauteilla, nojata äitiin ja kuunnella kiuaskivien sähinää.

Se oli ollut kauan sitten.

Miran oli jano ja kun hän kuuli föönin äänen kylpyhuoneesta, hän avasi ovensa varovasti ja hiipi keittiöön. Hän valutti hiljaa vettä hanasta ja täytti lasin piripintaan. Hän joi koko lasillisen ja häntä yökötti. Veri kohisi päässä ja häntä pyörrytti. Lasi kirposi hänen kädestään, eikä hän huomannut, kun se putosi särähtäen lattialle. Hetken kuluttua pyörrytys lakkasi ja keittiö asettui aloilleen. Pihalta kuului ääniä. Mira laahusti ikkunan. Pihajuhla oli käynnissä, eikä kukaan näyttänyt pysyvän paikoillaan. Ihmiset kiemurtelivat, hyppivät, vääntelehtivät ja heiluivat niin, että Miran oli suljettava silmänsä. Hän tunsi oksennuksen maun suussaan.

Äiti oli yrittänyt houkutella häntä mukaan pihajuhliin. Sanonut, että se olisi mukavaa. Oli näyttänyt pakettia ja julistanut voitonriemuisasti:

-Soijanakkeja!

Mira oli tiputtanut repun keittiön lattialle. Kello oli ollut jo puoli viisi, eikä hän ymmärtänyt, miten häneltä oli kestänyt puolitoista tuntia tulla koulusta kotiin. Itse asiassa hän ei muistanut koko matkasta mitään. Hän tunsi vain väsymystä ja nyt äiti heilutti jotain pakettia hänen silmiensä edessä.

-Minä ajattelin, että sinä voisit grillata näitä soijanakkeja, äiti oli selittänyt, tullut melkein päälle ja litistänyt alleen. –Kun ei camping käy. Soijahan on kasvista…

Äiti oli katsonut häntä kysyvästi ja Mira oli jaksanut vain vaivoin nyökätä. Luoja, kuinka häntä väsytti. Hän ei halunnut muuta kuin päästä sänkyyn ja nukkua. Hän ei halunnut puhua soijanakeista.

-No, hyvä että kelpaa, äiti oli sanonut tyytyväisenä. –Sinulle soijaa ja minulle campingia. Siellä on kuulemma jotain salaattia talon puolesta, joten sinullekin varmaan maistuu.
-Missä siellä?

Puhuminen oli sattunut kurkkuun, ääni oli kankea ja nariseva, mutta äiti ei tuntunut huomaavan sitä.

-No, pihajuhlissa. Tänä iltana.
-Mä en tule.

Mira oli nostanut repun varovasti lattialta, alas meno pyörrytti häntä aina, mutta auttoi kun otti pöydän laidasta kiinni. Hän lähti reppunsa kanssa omaan huoneeseensa ja painoi oven kiinni. Hän toivoi, että äiti ymmärtäisi heti, eikä enää tulisi puhumaan hänelle juhlista ja soijanakeista.

Mira havahtui äänettömyyteen. Fööniä ei enää kuulunut. Äiti saattoi tulla keittiöön koska tahansa, eikä Mira halunnut nähdä tätä. Hänen oli päästävä huoneeseensa. Jalat tärisivät inhottavasti, mutta suostuivat tottelemaan ja viemään pois keittiöstä.

***

Mira tiesi nukahtaneensa, koska koputus ovelle sai hänet hätkähtämään. Hän makasi liikkumatta. Vilu kalisutti hampaita, eikä hänellä ollut voimia pysäyttää niitä ja niiden aikaansaama ääni tunkeutui syvälle pään sisälle räjäyttäen kaiken epärytmiseksi meluksi.

-Mira?

Mira kuuli oven avautuvan ja äidin äänen, mutta jos hän makaisi aivan hiljaa ja liikkumatta, äiti lähtisi pois, antaisi hänen olla rauhassa, häviäisi, katoaisi, lakkaisi olemasta. Lähtisi niin kuin Jenna, jättäisi hänet.

-Mira, näitkö sinä pahaa unta?

Äidin ääni kuului lähempää. Oli helppo pitää silmiä kiinni. Olisi ollut vaikeampaa avata ne ja katsoa jonnekin. Sellaista voimaa hänellä ei ollut.

Mira tunsi äidin painon vuoteella.

-Sinä huusit jotain, äiti sanoi. –Oliko se pahaa unta?

Äidin käsi kosketti Miran hiuksia, liukui siitä alas poskelle. Käsi pysähtyi.

-Paleletko sinä? äiti kysyi. –Sinä olet ihan jääkylmä.

Äiti työnsi kätensä peiton alle, eikä Mira jaksanut työntää tunkeilevaa kättä pois. Äiti taputti hänen käsivarsiaan, levottomat kädet seikkailivat jaloilla, mahalla, joka puolella. Nostetun peiton reunan alta tulvi hyytävää kylmyyttä ja Mira värisi.

-Sinullahan on vaatetta vaikka kuinka paljon ja  kuitenkin olet ihan kylmä.

Mene pois ja anna minun nukkua, Mira pyysi mielessään. Minä haluan nukkua.

Äiti ei kuullut hänen sanattomia rukouksiaan, vaan veti peiton pois. Jäätävä viima sai Miran haukkomaan henkeä. Häneen koski. Eikö äiti nähnyt miten paljon häneen koski?

-Voi, Mira…

Äidin ääni oli vaimea ja äidin kädet kuorivat vaatteita, etsivät, paljastivat, löysivät. Mira tunsi äidin hengityksen kuumana paljaalla ihollaan, se lämmitti, mutta vain hetken ja taas hän tunsi hukkuvansa jäiseen avantoon. Hän ei saanut henkeä, vettä oli liian paljon, hänen kasvonsa olivat märät.

-Mira, älä itke, kyllä tämä tästä.

Äiti pudotti vaatteet paikoilleen, kääri peiton ylle ja pyyhki veden Miran kasvoilta. Äidin kädet vapisivat, mutta ne olivat lämpimät. Ne lepäsivät Miran poskilla ja hengitys alkoi taas kulkea, ikään kuin äiti olisi nostanut Miran pinnalle.

-Minä en arvannut, en tiennyt, että niin pahasti, äiti mumisi Miran hiuksiin. –Mitä me teemme? Voi, Mira, mitä minä teen?

Mira avasi silmänsä. Äiti makasi suurena ja pehmeänä hänen yllään, lämpimänä ja elävänä. Hetken ajan hän oli luullut, että äiti lähtisi todellakin pois, menisi ja jättäisi.

-Mitä minä teen, Mira?
-Älä puhu, äiti. Nukutaan.

Äiti nosti peiton reunaa ja tuli Miran viereen. Hän otti Miran kainaloon, levitti kätensä Miran ympärille ja oli kerrankin aivan hiljaa, niin hiljaa, ettei edes hengitystä kuullut. Hengityksen vain tunsi iholla, se lämmitti ja tuntui hyvältä.

**** loppu ****