Suomalaiset ovat runokansaa. Vappuna haetaan vappurunoa, jouluna jouluisia värssyjä, kautta vuoden riimejä juhlaan ja arkeen, häihin ja valmistujaisiin. Sitemeter kertoo runon nälästä tänäkin juhannuksena. Julkaisen siis uudestaan runon vuodelta 2007, joka on löydetty hakusanoilla juhannuksen runo, juhannus runo ja niin eespäin.

JUHANNUS

***

Kuvitus täällä.

***

Ruokailu

Kyydit

Olen kanssasi

tässä, aina ja nyt.

Tulin luoksesi,

kun olit syntynyt.

Olen läsnä,

käyt kohti tulevaa.

Katson kaukaa,

vaikka et huomaakaan.

Kuulen kaiken,

sanat, hengityksen.

Näen sinut

elämää nauraen.

Naura, nauti

sillä et milloinkaan

tiedä milloin

sinua suudellaan.

Olet minun,

suudelmaani vailla.

Olen läsnä.

Elämäsi lailla.

***

Luovan lauantain haaste on Läsnä, se inspiroi tämän runon. Itse haastekuva on täällä.

Olen parantunut. Aluksi en edes uskonut, että olen sairas. Omasta mielestäni tein vain hyvää, mutta minulle sanottiin, että sellainen on sairasta, ettei niin saa tehdä.

Nyt minä tiedän sen, vaikka silloin olin eri mieltä. Aivan aluksi olisin halunnut kertoa heille, että oikeastaan heidän pitäisi syyttää niitä lapsia, ei minua. Jotkut niistä lapsista kiusasivat minua, piinasivat tahallaan, tulivat lähelleni, halusivat, että kosketan ja pidän hyvänä. Ne lapset olivat kuin koiranpentuja, joita oli kohdeltu huonosti. Niiden silmistä näki, ettei kukaan välittänyt niistä, ei niiden vanhemmat, ei kukaan.

Minä välitin ja ne lapset tunsivat sen ja tulivat sen takia luokseni.

Mutta en minä kertonut heille niistä lapsista, sillä aina kun aloin puhua lapsista, heidän silmiinsä syttyi musta katse, joten vaikenin. En etenkään puhunut niistä pienistä tytöistä, joiden silmät eivät olleet koiranpennun vaan jotain ihan muuta. Niiden tyttöjen silmät kertoivat, että ne halusivat, että pidän niitä hyvänä, koska ne pitivät siitä.

Minulle on sanottu, että minun pitää jatkuvasti tarkkailla itseäni, muistaa, että se mitä olin ennen, on ohitse. Minun on annettava lasten olla rauhassa. En saa hakeutua paikkoihin, jossa lapsia on. Ymmärrän sen, olenhan parantunut. Tiedän, että se mitä tein, oli väärin. En vain voinut itselleni mitään, en kieltää niiltä lapsilta mitään, kun ne kerran pyysivät. Olen aina ollut sellainen, ystävällinen, kiltti, huomaavainen, hellä.

Olen parantunut, olen vapaa. Minulla on vuokra-asunto hankittu. Taloa vastapäätä on leikkipuisto, mutta aion hankkia paksut verhot, jotta en näe lasten katseita.

Joskus makuuhuoneen ovi oli auki, kun mies heräsi aamulla ja hän näki vaimonsa oven raosta. Vaimo istui ikkunan vieressä olevalla tuolilla, katsomatta ulos. Mies kuiskasi hiljaisen huomenen hieroen samalla työhuoneen vanhalla sohvalla puutunutta selkäänsä.

Sairastuttuaan masennukseen vaimo oli pyytänyt miestä siirtymään työhuoneeseen nukkumaan, ja vaikka sohva oli muhkurainen, mies oli suostunut mielellään. Vaimon itku herätti hänet öisin. Työhuoneessa sai nukkua rauhassa.

Joinakin viikkoina makuuhuoneen ovi oli kiinni joka aamu. Mies antoi vaimon olla rauhassa, lähti töihin juomatta aamukahvia. Palatessaan kotiin illansuussa, makuuhuoneen ovi oli yleensä kiinni. Mies teki ruuan, jäähdytti sen ja laittoi jääkaappiin. Joskus vaimo söi ruokaa päivän aikana, miehen ollessa töissä, mutta usein mies sai tyhjentää jääkaapin vanhasta ruuasta.

Miehen työmatka lähestyi ja hän mietti, miten kertoisi asiasta vaimolle. Hän ei halunnut häiritä makuuhuoneen rauhaa, mutta ei keksinyt muuta keinoa kuin koputtaa huoneen ovelle muutamaa päivää ennen lähtöään. Vaimo ei vastannut, ei pyytänyt tulemaan sisälle. Mies painoi korvansa kiinni oveen. Vaimo ei itkenyt, huoneesta ei kuulunut mitään, ei edes sitä pientä tuhinaa, joka kertoi vaimon nukkuvan.

Minä lähden neljän päivän kuluttua työmatkalle, mies sanoi suljetulle ovelle. Hän puhui kovalla äänellä, kuunnellen samalla oven takaa lakanoiden kahahduksia, ääni, jotka kertoisivat vaimon olevan hereillä. Minä olen poissa viisi päivää. Soitan sinulle joka päivä. Teen jääkaappiin ruokaa. Hain apteekista lääkkeet. Sinä pärjäät ihan hyvin.

Vaiettuaan mies pyyhki hikeä otsaltaan. Hän kuunteli. Vaimo ei ollut alkanut itkeä. Mies tiesi, ettei vaimo tulisi vastaamaan hänen soittoihinsa, vaimo ei halunnut puhua kenenkään kanssa, ei nähdä ketään. Oli kuitenkin tärkeää soittaa. Oli tärkeää, että vaimo tiesi miehen yhä rakastavan.

Makuuhuoneen ovi oli kiinni aamuisin, kun mies lähti töihin ennen matkaa. Mies tiesi vaimon loukkaantuneen, sillä ruuat olivat koskemattomina jääkaapissa. Mies teki uutta ruokaa ja huomasi käsiensä vapisevan. Hän puri huultaan pakatessaan laukkunsa.

Vaimo ei vastannut soittoihin, ei tekstiviesteihin matkan aikana. Mies osti vaimolle tuliaiseksi ohuesta villasta tehdyn hartiahuivin ja palasi kotiin. Viiden päivän postit odottivat eteisen lattialla.

Asunnossa oli ummehtunut haju.

Jääkaapin ruuat olivat koskemattomat. Makuuhuoneen ovi oli kiinni. Mies mietti hetken, päätti ensin purkaa laukkunsa ja käydä suihkussa. Pesukoneen pyöriessä mies keitti itselleen kahvia ja siirsi vanhimmat ruuat jääkaapista kompostiin.

***

Makuuhuoneen sängyn vieressä oli vaimon päiväkirja. Viimeinen merkintä oli kahden viikon takaa.  Vaimo oli kirjoittanut, ettei jaksa enää. Mies katsoi vaimoaan, joka makasi peiton alla. Vaimo ei itkenyt.

Ei kuulunut edes sitä pientä tuhinaa, joka kertoi vaimon nukkuvan.

Pelkään maata, joka liikkuu jalkojeni alla. Minä pelkään, hän tietää sen, mutta hän ei välitä. Hän vuokraa sen laudoista kyhätyn mökin, ranta on kaukana, sataa koko päivän, istumme sisällä peittojen alla, luemme, rakastelemme, juomme viiniä. Ennen nukkumaan menoa menen ulos, viini pakottaa rakossa, minua nukuttaa. 

Rinne alkaa liikkua, kun astun märälle nurmikolle. Mustanvihreä ruohikko velloo, ja vasta hänen sylissään huutoni lakkaa. Hassu, hän sanoo, nehän ovat sammakoita, ei niitä tarvitse pelätä. 

Hän tietää pelkoni, eikä hän kuitenkaan tee mitään. Laita valot päälle ennen kuin menet vessaan, hän neuvoo minua, kun olemme palanneet kotiin surkeasta mökistä. Sokeritoukat eivät pidä valosta, ne häipyvät viemäriin. Minä en voi, vastaan, minä tiedän kuitenkin, että ne toukat ovat siellä. Lattia lainehtii niitä.

Ei niitä niin paljon ole, hän väittää. Muutama vain. Jos et halua nähdä niitä, älä sytytä valoja.

Hän ei ymmärrä minua. Miten voin kulkea paljain jaloin vessassa, jonka lattia liikkuu askeleitteni alla? Eikö niistä pääse mitenkään eroon, kysyn häneltä. Pitäisi kai puhdistaa lattiakaivo, hän mutisee ennen nukahtamistaan. 

Lattiakaivo on musta, eikä hän puhdista sitä. Hän ei enää rakasta minua. 

*** 

Älä nyt ole höpsö, hän sanoo minulle sillan toisessa päässä. Ei tämä riippusilta katkea, ei putoa. Tämähän on huvipuisto, tämä on lapsille tarkoitettu, turvallinen. Tule yli. 

Tartun lujemmin kiinni köydestä tehtyyn kaiteeseen. Silta keinuu allani, ohitseni juoksee lapsia, kiljuen, kirkuen, hutera silta kieppuu. Älä katso siltaa, katso minua, hän huutaa minulle. Älä katso alas. Nostan katseeni, etsin hänen silmänsä sumun keskeltä. Hän ei hymyile, hänen silmänsä ovat kylmät, kyllästyneet. 

Hän ei enää rakasta minua. Hän haluaa päästä minusta eroon.

Huomenna menemme suolle, hän päättää puolestani. Siellä pärjää ihan hyvin, kunhan pysyttelee pitkospuilla.

Miehen lapset halusivat haudata isänsä. He toivoivat, ettei nainen tulisi hautajaisiin. Nainenhan ei ollut edes ollut naimisissa miehen kanssa. Lapset toivoivat naisen ymmärtävän, että tilaisuudesta tulisi kiusallinen, mikäli nainen tulisi paikalle. 

Nainen sanoi ymmärtävänsä. Hänellä ei ollut halua mennä hautajaisiin. Hän tiesi, ettei mies ollut siinä arkussa. Mies pysyi edelleen hänen luonaan. Lapset hautaisivat vain tyhjän ruumiin.

Savi oli muotoutunut itsestään naisen käsissä. Hän ei tarvinnut miehen valokuvaa, hän ei tarvinnut muistoja muovatakseen miehen. Hän tunsi miehen jokaisen piirteen sormenpäissään, miehen kasvot, vartalon. Käsillään hän muovasi miehen uudestaan. 

Saven kuivumista odotellessa nainen valmisti itsensä. Mies oli rakastanut naisen hiuksia, nainen pesi pitkät suortuvansa lähdevedessä, antoi auringon ja tuulen kuivattaa punaisen kehrän reunustamaan kasvojaan. Hän siveli ihonsa salvialla, tuoksu toi hänen mieleensä sen hetken kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli tavannut miehen ensimmäistä kertaa. 

Savimies oli kahdessa osassa. Nainen syleili hahmon takaosaa, joka makasi odottaen penkillä. Nainen nousi, asettautui miehen päälle ja veti patsaan etuosan ylleen. Uunin suu aukeni, penkki liukui uuniin.

Se, että hän tappoi pikkuveljensä, ei ollut sattumaa. Hän oli suunnitellut veljensä tappamista jo kauan. Pikkuveli oli ärsyttävä, oli sellainen jo syntymästään lähtien. Hänen oli vaikea käsittää miksi vanhemmat olivat niin haltioissaan pikkuveljestä. Hänestä pikkuveljen huuto, itku, tikkumaisina sätkyttelevät jalat olivat vastenmieliset. Edes nukkuessaan pikkuveli ei ollut kaunis näky. Hänellä oli tapana katsoa pikkuveljeä, kun tämä oli päiväunilla pinnasängyssä.

Hän oppi pian olemaan tökkimättä veljeä pinnojen välistä. Pikkuveli huusi liikaa.

Pikkuveli kasvoi ja muuttui sietämättömämmäksi. Kaikki mitä veli teki, oli vanhempien mielestä ihanaa, ihmeellistä. Hän ei nähnyt pikkuveljessä ihmettä.

Vanhemmat eivät moittineet pikkuveljeä, kun tämä kompasteli hänen jalkoihinsa. Sen sijaan he ottivat pikkuveljen syliin, lohduttivat häntä ja puhalsivat kivut pois. Hänelle vanhemmat eivät sanoneet mitään, katsoivat vain sanattomina, ikään kuin olisivat unohtaneet, miten hänelle puhutaan.

Kun pikkuveli aloitti koulun, hän toivoi, että pikkuveljen luokalta löytyisi joku, joka pyyhkisi veljen ylimielisen hymyn kasvoilta. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Pikkuveli sai Hymypoika-patsaan ja valittiin koulun lätkäjoukkueen kapteeniksi

Jääkiekossa oli se hyvä puoli, että vanhemmat ja pikkuveli olivat paljon poissa. Pikkuveljellä oli jatkuvasti harjoituksia, pelejä ja turnauksia. Kotona oli rauhallista. Rauha katkesi, kun vanhemmat ja pikkuveli tulivat kotiin. Lopun iltaa hän sai kuulla, kuinka monta maalia pikkuveli oli tehnyt ja kuka oli valittu turnauksen parhaaksi pelaajaksi. Pikkuveljen palkintokaappi oli vaihdettava suurempaan.

Hän sai pikkuveljen vanhan kaapin. Se täyttyi hänen rannalta löytämistään kivistä.

Rannalla hän tappoi pikkuveljen, työnsi veljen laiturilta veteen. Siinä kohtaa oli syvää ja vesi oli kylmää. Oli huhtikuu, jäät juuri lähtemässä. Veli katosi hetkessä jäälauttojen alle.

Hän palasi vanhempien luo, jotka sytyttelivät grilliä metsän tuntumassa. Heidän kysymykseensä hän ei osannut vastata. Ei, hän ei tiennyt missä pikkuveli oli. Ei ollut nähnyt veljeä vähään aikaan.

Sehän oli totta.

Mikään ei muuttunut pikkuveljen kuoleman jälkeen. Ilta illan perään hän sai kuulla, kuka teki eniten maaleja, kuka oli turnauksen paras pelaaja ja mitä kaikkea pikkuveli olisi saavuttanut, jos veli olisi saanut elää.

Hän teki pikkuveljestä kuolemattoman.

Vuosikausia nainen oli luullut olevansa näkymätön, mutta kun mies ilmoitti hakeneensa avioeroa, nainen tajusi, että ehkä hänestä vielä oli näkyvissä jotain. Eihän mies muuten olisi puhunut hänelle.

Viikon kuluttua mies tuli käymään, näytti harmistuneelta ja kysyi, miksi nainen ei ollut jo muuttanut pois asunnosta. Naisellahan oli ollut viikko aikaa. Mies ilmoitti muuttavansa uuden kumppaninsa kanssa asuntoon kuun lopussa. Heillä olisi kiire saada remontti ja lastenhuone valmiiksi ennen kuin lapsi syntyisi.

Minähän olen hankkinut tämän kaiken, mies sanoi, sinä et ole koskaan käynyt edes töissä. Et kai luule minun jättävän tätä kaikkea sinulle?

Nainen ei osannut vastata miehen kysymykseen. Hän olisi voinut sanoa miehelle, että hän oli hoitanut kotia yli neljäkymmentä vuotta, oli huolehtinut miehestä ja tämän liikekumppaneista, tarjonnut aina parasta huolenpitoa, täydellisesti, virheettömästi, hyvällä maulla.

Nainen ei pystynyt puhumaan. Hän vihasi liikaa.

Viha muutti naisen kanssa pieneen yksiöön. Viha sisusti tyhjät seinät pahantahtoisilla silmillä. Viha ripusti ikkunaan sättivät kuiskaukset. Nainen nukkui viha tyynynään, kietoutuneena lakanaan, joka tukahdutti kaiken muun kuin vihan: unen, unet, levon.

Öisin nainen painoi kädellä vatsaansa. Se oli vanhan naisen maha, pömpöttävä kumpu, jota vasten saattoi lepuuttaa käsiään. Sisällä hyödytön kohtu, käyttämätön, turha, kasvainten kasvualusta. Nainen mietti miestä, joka oli vienyt häneltä kaiken, lähes kaiken.

Ennen leikkausta nainen kertoi lääkärille, että hän halusi kohdun mukaansa lähtiessään sairaalasta kotiin. Hänen oli pakko saada se mukaansa, sillä hän halusi lähettää sen eräälle, joka oli vienyt jo muutenkin kaiken.

***

Tämä tarina aloitti uuden kategorian nimeltä yöjuttuja. Ei välttämättä ihan herkimmille lukijoille.