Kerro minulle, millaista se on. Miltä tuntuu, kun kylmä iskee iholle, piirittää sinut, sulkee sinut syliinsä?

Ei se ole sellaista, ei laisinkaan. Saunan lämpö on pehmittänyt ihoni pumpuliksi, eikä kylmyys pysty pureutumaan syvälle. Jäiset sormet leikkivät, nipistelevät vain hellästi, melkein hyväilevät minua. Iholta nouseva höyry suojelee minua, levittää lämpöä tielleni.

Entä kun tunnet huurteesta liukkaan puun jalkojesi alla? Eikö sinuun koske?

Jos pysähdyn, voin tuntea jään polttavan jalkapohjia. Siksi on tärkeää pysyä koko ajan liikkeessä. Ei juosten, se ei ole tarpeellista. Riittää, että kävelee. Kiiruhtaa hitaasti, aistien pakkasen terävyyden varpaissa, antaen kehonsa tutustua rauhassa pimeään ja kylmään.

Pelkäätkö sinä laskeutua alas? Epäröitkö koskaan?

Joskus aikaisemmin, en enää. Silloin joskus, hetken ajan, kun luulin, etten pysty siihen, olin valmis kääntymään takaisin, mutta se hetki ei kestänyt kauan, eikä sitä hetkeä ole enää laisinkaan.

Entä kun vesi alkaa nousta, hyinen, viiltävä vesi? Mitä sinä silloin ajattelet?

Olen onnellinen. En muuta ja kaikkea sitä. Rannan puut ovat raskaana lumesta, lähes täysi kuu värjää lumen kullaksi ja hopeaksi, tähtiä on enemmän kuin kristallia jäällä ja hiljaisuus on melkein rikkomaton.

Melkein?

Niin, muuta ääntä ei kuulu kuin oma hengitykseni. Se kaikuu korvissani, pidätetty hengitys, voimakkaimpana juuri sillä hetkellä, kun vesi nousee kaulalle.

Entä sitten? 

Sitten, päästän irti portaitten kaiteesta ja liu’un veteen. Siinä se. Kaikki. Onnea, iloa, ihmeellistä.

 *****

Riston luotsaama blogi Talvista irrottelua heitti haasteeksi "Ihmeellinen on totta"