Suomi-neito sai aikanaan laulun Hectorin suomentaessa Don McLeanin American Pie-kappaleen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

***

Pakinaperjantain 178. haaste

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään olen miettinyt palautteen antamista. Katilla, josta kerroin edellisessä merkinnässä, oli taito antaa kannustavaa palautetta, rakentavia ehdotuksia, uusia ja hullun luovia ajatuksia sen suhteen miten edetä jossain projektissa. 

Palaute on tärkeää, varmaan useimmille ellei ihan kaikillekin, mutta pohdin tässä lähinnä itseäni, koska tämä nyt sattuu olemaan blogini. 

Minähän kirjoitan lukijoille. Tekstini eivät ole päiväkirjaa, vaan fiktiota, tosin joskus ripaus faktaakin voi olla mukana (mutta en kerro missä…). Haluan kuulla lukijoiden mietteitä teksteistä, koska kirjoitan heille. Itselleni kirjoitan sellaista, mitä ei täällä julkaista. 

Palaute, kommentit, ovat siis välitöntä reaktiota teksteihin, kuviin, kaikkeen, mitä julkaisen. Olisi hullua kieltää, miten paljon kommentit kannustavat tekemään lisää, miten oikealla hetkellä tullut palaute piiskaa taas nousemaan siitä mustasta kuopasta, johon aina välillä putoan. 

Tulisin hulluksi ilman lukijoita, en todellakaan häpeä sitä tunnustaa. Olen jo ehkä kohtalaisen hullu, mutta aina on vaara seota enemmän, ja siksi riemuitsen jokaisesta jäljestä, jonka lukija jättää blogiini. Olen iloinen myös heistä, jotka lukevat, mutta eivät kerro käyneensä. Kommentointipakkoa ei onneksi ole vielä säädetty. 

Kommentointi ei ole samaa kuin hymistely, kritiikille löytyy aina tilaa, ja onneksi olen saanut myös sitä. Rakentavat ehdotukset auttavat aina. Omalle tekstilleen on todella sokko, ja koska pidän julkaisukynnyksen hyvinkin matalana, joukkoon mahtuu onnettomia mahalaskuja, niin tekstien kuin kuvien suhteen. 

Lukija on tärkein, sen opin silloin, kun kävin Kolmiokirjan kirjoittajakorkeakoulua. Se tarkoittaa sitä, että sen lisäksi, että itse pidän tekstistäni myös lukija toivon mukaan pitää siitä. Tajunnanvirran, joka avautuu vain itselleni ja joka on henkilökohtaista, jätän terapeuttini tulkittavaksi. Siitähän hänelle maksetaan, hahhah.

 

Kolme uutta lukijaa on kirjoittanut arvionsa ja näkemyksensä Valkoisista taloista:

Harakka 

Marjattah  

Arleena 

 

Kiitos.

 

 

 

Tänään olen miettinyt umpiossa elämistä, kirjoittamista, julkaisemista. Kaiken viikkoa olen oikolukenut romaanikässäriäni. Se on äärimmäisen tylsää, pitkäveteistä ja ärsyttävää puuhaa; oma teksti ei voisi vähempää kiinnostaa. En juuri koskaan lue vanhoja tekstejäni, ja tuollainen oikolukeminen, hiominen ja viilaaminen on tehdä minut hulluksi.

 

Tekstin työstäminen on pitänyt minut pois blogeista. En ole pahemmin vieraillut, saati sitten kommentoinut tämän viikon aikana teidän blogeissanne. En edes osallistunut Runo- ja Valokuvatorstaihin! En ole kirjoittanut uusia tekstejä, en ottanut valokuvia. Olen elänyt umpiossa, ihan oman pääni sisällä ja se tuntuu rankalta. Ja tylsältä. Blääh. Kirjoittaminen on mukavaa, mutta palaaminen oman tekstin pariin äärimmäisen mielenkiinnotonta.

 

Kuitenkin olen tehnyt niin: saattanut käsikirjoituksen valmiiksi, julkaisukuntoon. Miksi? Sitäkin olen miettinyt. Miksi julkaista omakustanteita? Miksi on niin tärkeää nähdä oma teksti kirjana? Miksi blogissa julkaiseminen ei riitä?

 

Muuta syytä en ole keksinyt kuin sen, että ehkä haluan välillä realisoitua, olla muutakin kuin verkossa liikkuva pseudonyymi. Sen kummempaa syytä en keksinyt, enkä tiedä, tarvitsenko edes mitään syitä.

 

Mikä saa/saisi sinut julkaisemaan?

 

Ja nyt menen nukkumaan –sitäkin olen miettinyt jo hetken aikaa.

 

 

Tänään olen miettinyt nukkumista ja unia. Viime viikolla näin unta: olin pyörätuolissa ja Matti Vanhanen työnsi minua. Hän kuljetti pyörätuolia kynnysten yli, oli varannut meille pöydän ravintolasta, jossa oli viininpunaiset samettitapetit, kynttilävalaistus ja hiljainen musiikki soimassa taustalla. En muista, mitä söimme, en mistä puhuimme.

 

Heräsin, minua puistatti. Ei se, että olin ollut pyörätuolissa, vaan se, että Matti Vanhanen oli työntänyt minua. En ole Vanhas-fani. Pyörätuolin ymmärrän, työntäjää en.

 

Onneksi en edes halua tulkita unia.

 

Tänään nukuin päiväunet. Kaksi kuollutta tuntia peiton alla, samassa asennossa. Herättyäni laitoin tietokoneen auki ja luin uutisista, että Helsinkiä oli piiskannut ukkosmyrsky. Katsoin ulos ikkunasta, taivas oli edelleen musta, puut hehkuivat vihreää ja kadulla oli suuria lätäköitä.

 

Onneksi on netti. Muuten säänvaihtelut jäisivät huomaamatta. Nukkuessa. Unia nähdessä.

 

 

 

 

sinä

mikä oli

ensimmäinen

elokuva, jonka näit

valkokankaalla? 

KLIK

 

 

 

 

 

Huomasin tässä kauhistuneena, että minullahan ei ole kuvataideblogia kuvilleni! Minulla on blogeja valokuville ja tarinoille, lastenrunoille, taas valokuville ja videoille, blogit englanniksi ja ruotsiksi, olen jopa tyyli-, trendi- ja muotiblogin toimittaja, mutta minulla ei ole kuvataideblogia!

 

 

Järkyttävä puute, joka nyt on korjattu.

Tervetuloa siis

 

SusuPetal ArtGalleryyn.

 

Blogin voi tilata blogilistalta.

 

 

***

 

Joku voisi tietysti kysyä, miksi en lykkää noita digitaalimaalauksiani johonkin jo olemassa olevaan blogiin. Joku voisi myös kysyä, eikö minulla ole jo riittävästi blogeja, itse asiassa liian monta.

Höh.

Saattaa olla, vaan ei se mitään.

 

Tänään olen miettinyt: kirjoitan jotain kaunista, jotain positiivista. Kirjoitan jotain sellaista, joka nostaa hymyn huulille, saa sydämessä tuntumaan lämpimältä, pistää naurun kutittamaan silmäkulmia. Kirjoitan sanoja, jotka kutkuttavat suupieliä, kipristävät varpaita nauruun. Iloisia, toiveikkaita sanoja, hilpeitä tarinoita, aurinkoisia runoja.

 

Sellaista olen miettinyt. Mitään en ole kirjoittanut.

 

Sanat karkasivat, hyppäsivät kankaalle, tulivat kuvaksi.

 

 

 

 

 

 

Tänään en mieti mitään. Otan pölynimurin, annan kaikkien ajatusten syöksyä pölypussiin. Pesen kylpyhuoneen, kloriitti valkaisee mieleni. Pyyhin pölyt, tuuletan ajatukset parvekkeelta harmaaseen Helsinkiin, katsokaa miten ajatukseni lentävät pois minusta, kaupungin ylle, muiden riesaksi, ottakaa kiinni ja tehkää ajatuksillani mitä haluatte. Kunhan ette palauta niitä minulle, en halua niitä, en kaipaa niitä.

 

Haluan päivän ilman ajatuksia, puhtaan ja kirkkaan unen, johon vaipua.

 

 

 

 

 

 

Tänään olen miettinyt, ettei minulle ole oikeastaan mitään sanottavaa. Ei mitään kirjoitettavaa. Ei sellaista tunnetta, joka olisi pakko jakaa muiden kanssa. Ei naurua, ei itkua, ei tarinaa, ei runoa.

Ei mielipiteitä. Ei sellaista oikeassa olemisen tunnetta, ei oivallusta, joka pitäisi pukea sanoihin.

 

Joten en kirjoittanut mitään. Tein sen sijaan kuvan.

 

 

 

 

Tänään olen miettinyt kaikkea sitä hyvää mitä poskiontelotulehdus, korvatulehdus ja muutaman päivän rivakka kuume saavat aikaan. Sehän on selvää, että aivot pehmentyvät tällaisen taudin aikana.

Enhän muuten edes ajattelisi tällaisia asioita.

 

Olen ollut todella vähän tietokoneella, koska päänsärky on ollut oksettavaa luokkaa, mutta niinpä vaan hiirikäteni ja tenniskyynärpääni voivat paremmin. Hienoa.

 

Olen menettänyt ruokahaluni, ensin kuumeen ja sitten antibioottien takia, joten olen laihtunut jonkin verran ja jos jatkan samaa rataa, alan olla bikinikunnossa kesään 2011 mennessä. Upeaa.

 

Jatkuva niistäminen, liman ja rään yskiminen ovat trimmanneet selkä- ja vatsalihakseni sellaiseen kuntoon, että todellakin tunnen omaavani ne lihakset. Miellyttävä yllätys. En nyt tietenkään kuvitellut olevani pullamössösukupolvea, ennemminkin punaviinigeneratioonia, mutta näköjään kaikki lihakseni eivät ole surkastuneet kohtuullisesta kulutuksesta huolimatta.

 

Hmm, alkoholi ei ole maistunut pitkään aikaan, mikä tietenkin ilahduttaa maksaani ja aivosolujani. Ilmankos olen niin hilpeä ja lempeä. Turvotus on myös karissut, joten kesä 2011 alkaa näyttää entistä lupaavammalta.

 

Olen vihdoinkin saanut katsottua jokin aikaa sitten ostamani Brideshead Revisited-DVDsarjan, viisi ihanaa levyllistä ja 11 tuntia Jeremy Ironsia, Evelyn Waughin loistavan romaanin pohjalta tehtyä brittiläistä laatuviihdettä vuodelta 1981.

 

Joskus on ihan siedettävää sairastaa, enkä todellakaan aio pilata tätä hetkeä miettimällä kaikkea sitä, mikä on jäänyt tekemättä tämän huilin aikana.

 

I'll think about that tomorrow.

 

Nyt päiväunille. Ehkä olen herättyäni jälleen oma itseni.

 

 

 

 

Tänään olen miettinyt sitä, miksi ihmiset ovat ihastuksissaan, jos joku on nuorekas, vaikka ikää on kuusikymmentä. Tai viisikymmentä. Seitsemänkymmentä. Miksi se on niin mukavaa? Ihanaa? Miksi nuorekkuus on niin tärkeää ja positiivista, että viisikymppisenä saa ylimääräisiä kehuja siitä, jos on nuorekas?

 

Mikä viisi-kuusikymppisyydessä on sellaista, että se ei omana itsenään ole riittävän hyvää?

 

Onko tässä kyse samasta ilmiöstä, joka kulminoituu lauseeseen "kasva isoksi, älä aikuiseksi"? Eli pysy nuorekkaana, nuorena, älä missään tapauksessa anna ikäsi näkyä, älä ainakaan muutu aikuiseksi.

 

Mitä pahaa on aikuisuudessa? Miksi on niin kamalaa kasvaa aikuiseksi? Miksi aikuisuuden synonyymit ovat negatiivissävytteisiä? Aikuisuus-tylsyys, aikuisuus-ikävyys, aikuisuus-vangittu, eikä taatusti villi, aikuisuus-vastuullisuus, aikuisuus-ilottomuus, aikuisuus-huumorintajuttomuus.

 

Miksi aikuisuudella on noin huono brändi? Miksi nuorekkuus, nuoruus on paljon tavoiteltavampaa?

 

Kuka haluaa olla nuori: epävarma, finninen, ahdistunut, kipeän tietoinen omasta kehosta ja sen järkyttävän suurista puutteista, ja yhtä tietämätön siitä mikä tunne seuraavaksi ryöpsähtää päälle. Olla nuori, joka omaa täysin mustavalkoiset mielipiteet, jonka ensimmäinen ajatus aamulla on "minä", kuten myös päivän viimeinen. Minä. Miltä minä näytän? Onko minun takapuoleni liian iso? Tissit liian pienet? Hiukset liian lättänät? Mitä se tarkoitti katsoessaan sillä tavalla? Mitä ne puhuivat minusta, kun olin poissa? Miksi minä olen juuri minä?

 

Ei kai kukaan tosissaan halua pysyä tuollaisena? Noin tarvitsevana? Noin epävarmana? Noin tuulella käyvänä?

 

Näköjään haluaa, ainakin myyntimiesten mukaan, jotka tarjoavat meille ikuista nuorekkuutta, vannottavat meitä kasvamaan vain isoiksi (XXXXL???), mutta ei koskaan aikuiseksi, sillä jos me kasvaisimme aikuisiksi, me tietäisimme, että emme tarvitse sitä, mitä he yrittävät myydä meille.

 

Illuusiota onnellisesta elämästä, joka tulee itsestään, kun muistaa kasvaa aikuiseksi.

 

 

 

 

Tänään ole miettinyt sitä, miten helppoa on sanoa, että pitää välittää, miten helppoa on syyttää muita siitä, etteivät he välitä, miten helppoa on sysätä vastuu jollekin muulle kuin itselle.

 

Siinä makasin, pitkin pituuttani keskellä risteystä. Kengän kärki jysähti asvaltin reunaan, ja kaaduin suorilta jaloilta. Olkalaukkuni lensi parin metrin päähän. Nostin päätäni ja katsoin kymmeniä ihmisiä, jotka seisoivat risteyksen toisella puolella, odottamassa valojen vaihtumista vihreäksi. Katsoin jalkoja, jotka ohittivat minut.

 

Pääsin konttausasentoon, revin olkalaukkuni luokseni ja katsoin ihmisiä, jotka juoksivat ohitseni ehtiäkseen puutarhakaupunkeihin vieviin juniin. Mitä he miettivät nähdessään ihmisen nelinkontin keskellä katua?

 

Se on kuitenkin juovuksissa, ei sitä kannata auttaa, on kussut housuihinsa, haisee pahalta, oksentaa päälle.

Katsotaan miten muijan käy, pääseekö omin jaloin pystyyn. Jos ei pääse, niin no-can-do.

Sen täytyy olla jotenkin vammainen, eihän ihmiset noin vaan kaadu.

Hahhah, kato!

Mahtoikohan se loukata itsensä? Toivottavasti ei, minulla ei ainakaan ole aikaa jäädä kutsumaan ambulanssia.

Äiti, miks toi täti makaa maassa?

Mikä nainen? Tapahtuiko jotain?

 

On niin helppoa puhua, on niin helppoa syyttää muita, on niin helppoa tietää mikä on oikein. Puhumisen tasolla olemme enemmän kuin hyviä. Ajatuksen tasolla olemme erinomaisia.

 

Niin paljon hyviä, empaattisia, ajattelevia ihmisiä, eikä yksikään heistä osunut siihen risteykseen sillä hetkellä.

 

 

 

Tänään olen miettinyt kieltä, jolla kirjoitan. Miksi sanat, joita käytän, ovat niin erilaisia kirjoittaessani eri kielillä? Olisin luullut, että tarinat muuttuvat, että kirjoittaisin eri asioista kirjoittaessani suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi, mutta ei. Suurin ero on sanoissa, joita käytän. Tarinat ovat aika samankaltaisia.

 

Kirjoittaessani suomeksi tarinaa, en voisi koskaan käyttää sanoja, joita käytän kirjoittaessani englanniksi. Suomen kieleni on niukempaa, käytän vähemmän adjektiiveja, maalailen sanoilla vähemmän.

 

There was nothing more to say. All had already been shouted in the air during the long days and nights of their pitiful visit, their sad attempt to remake their relationship by taking a vacation. They felt empty inside, fatigue and bored. There was no more need for hatred and even bitterness felt a waste of strength.(täältä)

 

Jos kääntäisin tuon tekstin sanasta sanaan suomeksi, en tunnistaisi omaa tyyliäni. En kirjoita suomeksi tuolla tavalla. Väittäisin, ettei teksti ole minun. Kirjoitan paljon yksinkertaisemmin, lyhyempiä lauseita, enkä todellakaan nauti adjektiiveista.

 

Hon var alltid rädd. Rädd för mörkret, rädd för fulla män hon såg i parken, rädd för att hamna under bilen, rädd för att mamma och pappa skulle dö och en morgon skulle hon hitta sig alldeles ensam i huset, inget ljud, bara tomma väggar, tomma rum.(täältä)

 

Tämä kuulostaa enemmän minulta, enemmän suomalaiselta susupetalilta, vaikka aika pitkä tuo pätkä on ennen kuin päästään pisteeseen asti. Tämän voisin kääntää suomeksi ja tunnistaa omakseni. Hieman lauseita pitäisi kyllä lyhentää.

 

En tiedä, onko tällaisen asian miettimisessä mitään järkeä. Ehkä selitys on sama kuin puheen kanssa: puhumme eri ihmisille eri tavalla, käytämme kieltä vaihtelevasti riippuen siitä, kenelle sanamme suuntaamme. Ehkä sama tapahtuu kirjoittaessa? Sisältö ei muutu, mutta tapa kirjoittaa muuttuu.

 

Ymmärrän, että kirjoittaessani faktaa tyylini on erilainen kuin fiktiossa. Asiakirja on asiakirja, runo on runo on runo.

 

Eräs selitys voisi olla, että luen enimmäkseen englanninkielisiä kirjoja. Ehkä minun sanavarastoni on vaan parempi englannin osalta? Suomi ja ruotsi ovat kuihtumassa?

 

Tai sitten – suomi ja ruotsi ovat kieliä, joilla opettelin puhumaan. Englannin olen oppinut vasta koulussa. Ehkä palaan lapsuuteen, lapsuuden kielimaailmaan, kun kirjoitan suomeksi tai ruotsiksi, ja siitä johtuu kielen yksinkertaisuus.

 

En tiedä, enkä myöskään tiedä, onko asialla mitään väliä. Tulin vain ajatelleeksi tätä tänään.

 

 

 

 

Kaikkihan tietävät ihmistyypin, joka ei voi puhua kahta lausetta mainitsematta jotain tärkeää ihmistä, merkittävää ihmistä tai tunnettua ihmistä. Siis tyyliin: "Luettuani jälleen kerran kesälukemiseksi laiturilla Dostojevskin tuotannon, pyöräilin kylälle ja tapasin kansanedustaja XX:n, jolla on mökki ihan naapurissa. No, XX pyysi saunomaan lauantaina, mutta en tiedä pääsenkö, koska minulla on kutsuvierasliput Savonlinnaan, Johanna, tiedäthän se Rusanen, lähetti ne minulle ja pakkohan sinne on mennä..."

Suomenkielistä diagnoosia tälle vaivalle en tiedä. Englanniksi kyseinen ähky tunnetaan nimellä name dropper. Aloin miettiä, mitä tapahtuu, kun pudottaa kaikki nimet, ihan kaikki, kunnes ne loppuvat maailmasta, pudottaa ja hävittää. Katoaako joidenkin ihmisten puheesta substanssi kokonaan????? No, sitten tulin ajatelleeksi, että niin kauan kuin tositeeveeformaatit elävät ja voivat hyvin ja jokainen teinix haluaa isona julkkikseksi, niin ei hätää -nimiä riittää, vaikka niitä pudottelisi työkseen.

Tänään olen miettinyt, miksi jotkut ihmiset ajattelevat, että keskusteleminen tarkoittaa samaa kuin olla kuuntelematta toista, ja miksi on ihmisiä, joiden mielestä keskustelua ei voi edes syntyä, jos asiasta ollaan samaa mieltä. On myös ihmisiä, jotka eivät ole koskaan väärässä ja etenkin he haluavat keskustella.

Antautuessaan näistä lähtökohdista (en kuuntele-en ole samaa mieltä-olen oikeassa) keskusteluun, tällaisilla ihmisillä ei ole muita tavoitteita kuin 1. osoittaa vastapuolen mielipide vääräksi ja oma mielipide totuudeksi. 2. todistaa vastapuolen mielipide vääräksi ja oma mielipide ainoaksi oikeaksi ja 3. kertoa vastapuolelle, että tämän kanssa ylipäänsä on mahdotonta keskustella, koska tämä ei kuuntele, eikä edes halua nähdä asiaa toisesta näkökulmasta.

Joskus tällaista inttämistä kutsutaan myös väittelyksi, mutta asia ei muutu: en kuuntele-en ole samaa mieltä-olen oikeassa on ja pysyy.

Eniten minua jaksaa hämmästyttää se, miten ihmiset voivat aina olla niin varmoja siitä, että juuri he ovat oikeassa.

Niin kuin minä nyt.

****

Kuva on tehty täällä

Tänään olen miettinyt sitä, miksi ihminen olettaa toisen ihmisen olevan väärässä, jos tämä on eri mieltä hänen kanssaan jostain asiasta.

 

Tänään olen miettinyt miksi sitä, että sanoo rakastavansa eläimiä ja vihaavansa ihmisiä, pidetään paljon inhimillisempänä kuin sitä, että sanoo inhoavansa eläimiä, mutta tulevansa ihmisten kanssa ihan kohtalaisesti toimeen.

Ihmistä, jonka sydän ei sula häntää heiluttavan karvapallon edessä tai joka ei osaa ihailla kissan kesyttämätöntä luonnetta, pidetään kylmänä ja/tai tunteiltaan vajaana. Kun taas ihminen, joka huokaa tuskastuneensa ihmisiin ja haluavansa olla mahdollisimman vähän tekemissä muiden ihmisten kanssa ja joka sanojensa vakuudeksi vielä huoahtaa, että ainoastaan eläimiin voi luottaa, saa osakseen ymmärtäviä nyökkäyksiä.

Olet sitten epäsosiaalinen tai sosiaalinen – suhteessa ihmisiin siis, ei eläimiin- sinut kuitenkin määritellään sen mukaan, pidätkö eläimistä. Vaikka vihaisit ihmisiä, kivittäisit näiden ikkunoita ja sylkisit perään, mutta kohtelisit koiraasi hyvin, olisit kuitenkin pohjimmiltasi hyvä ihminen. Ja jos olisit naapureita tervehtivä, juhlia rakastava ja ihmisiä ympärillesi keräävä ihminen, joka pienessä nousuhumalassa tunnustaa, ettei ole niin innostunut nelijalkaisista hännänheiluttajista, huomaisit kohta saavasi juhlia yksin.

No, riittääpähän enemmän kuohuvaa.

- Get Your Own

Kaksi vuotta Blogistaniassa herättää ristiriitaisia tuntemuksia ajan kulusta. Kaksi vuotta elämästä ei ole paljon, toisaalta kaksi vuotta virtuaalimaailmassa tuntuu välillä ikuisuudelta, sillä virtuaalikontaktien määrä Blogistaniassa on niin suuri. Ei sitä reaalissa ”tutustu” uusiin ihmisiin joka päivä. En ainakaan minä.
Paljon ihmisiä, ja siitä tulee se harha, että aikaakin olisi kulunut paljon. Vaan ei.

Tulin ajatelleeksi tuota aikaristiriitaa, kun mietin kaikkia niitä virtuaalituttuja, jotka ovat kadonneet jonnekin bittiavaruuteen. Kanssabloggaajia, joiden blogeja aikoinani seurasin, jotka kävivät luonani vastavierailuilla.  Missä he nyt ovat? Tuntuu, että joidenkin katoamisesta on jo vuosikausia ja aina välillä mietin, mitä heille kuuluu. Ovatko he alkaneet blogata jollain uudella nimellä, enkä vain ole löytänyt heidän luokseen? Ovatko he todellakin lopettaneet blogeihin kirjoittamisen tyystin ja kokonaan?
Mikä minussa on vialla, kun aina vaan ja iankaikkisesti kirjoitan blogiin?

Joihinkin ihmisiin kiintyy, vaikka ei tunnekaan heistä kuin sen virtuaalipuolen, tottuu seuraamaan heidän elämäänsä, lukemaan heidän ajatuksiaan, katsomaan heidän kuviaan. On oikeastaan ihan sama, ovatko he reaalissa juuri sellaisia kuin heidän bloginsa antavat ymmärtää tai minkälaisena minä heitä pidän. Olen tykästynyt heidän virtuaalihahmoihinsa ja se riittää minulle, ei minulla ole sen suurempia haluja saada kaikista sydänystäviä itselleni.
Olenhan itsekin virtuaalihahmo.

Tässä jo jokin aika sitten eli viime vuonna koin iloisen yllätyksen, kun vanha virtuaalituttu Virkkis ilmoitti itsestään meilillä, kertoili kuulumisiaan. Se tuntui mukavalta, sillä Virkkiksen blogia seurasin silloin joskus tiiviisti.

Mutta niin monet muut ovat kadonneet, ainakin minulta, ja on jännää huomata aina välillä ajattelevansa jotain nikkiä, josta ei itse asiassa ja oikeasti tiedä juuri mitään. Miettii, miten Titan työt sujuvat, minkälaisia runoja Itte kirjoittaa, viettääkö Marleena vielä kesiä, talvia, onko Miss Foxy päässyt sukeltamaan siniseen veteen, minkälaisia tarinoita Markolta nyt syntyy, onko Mumma-Tiuli käynyt syöttämässä sorsia viime aikoina, miten Marin lapset voivat ja miten kirjoittaminen sujuu.

Ja monia muitakin tulee mietittyä. Ja sitten miettii sitä, että onneksi kaikki eivät ole kadonneet jonnekin ja sitä olisi ihan yksin täällä.
Ja sitten sitä miettii, että voisikohan sitä itse miettiä jotain muuta tai vaikka tehdäkin jotain.

Tänään olen miettinyt, miksi linja-autoissa on vain isovehkeisiä miehiä. Ai, mistäkö tiedän vehkeitten koon? No, miesten haara-asento on niin suuri, että pakkohan siellä puntissa on olla muutakin kuin ilmaa. Puolitoista penkkiä vaativat vehkeet tilaa.

Linja-autoissa on muutakin, joka mietityttää minua. Keskisillan lumo ei lakkaa hämmästyttämästä. Kaksikymmentä ihmistä pakkautuu keskiovien eteen, jokaisella reppu selässä. Bussin takaosassa näen vapaita paikkoja. Sinne ei vain pääse, ellei taklaa niitä kahtakymmentä.

Linja-autokuskit saavat minut myös miettimään sitä, miten kukaan kestää päivästä toiseen sitä, että porukkaa lappaa autoon tervehtimättä, näyttäen hapanta naamaa, kiroten tullessaan. En minä vaan jaksaisi tuollaista työpaikkakiusaamista.

 

Tänään olen miettinyt, että jos sairaanhoitajien työ on todella niin tärkeää, että heidän töitään ei voi tehdä kuka tahansa, vaan synnyttäjät pitää kuljettaa Viroon ja Ruotsiin, niin eikö olisi oikeus ja kohtuus maksaa näin tärkeästä työstä reilusti enemmän palkkaa?

Olen myös miettinyt tutkimuksia ja galluppeja, joiden mukaan ihmiset arvostavat kunnallista terveydenhoitoa ja haluavat vastaisuudessakin saman järjestelmän toimivan. Koska näin halutaan, niin yksi keino kartuttaa kunnan kassaa, on nostaa veroprosenttia. Taloudellisesti hyvin voiva kunta tuottaa kuntalaisille hyvinvointia.

Tuosta pääsin aasinsiltaa pitkin miettimään, miksi niin monet vihaavat veroja. Heidän uskonsa taivaasta satavaan mannaan täytyy olla suuri.

Tänään olen miettinyt sitä, että nainen tietää tulleensa vanhaksi, kun hän muuttuu muusasta mesenaatiksi.

Mietin myös, miten suuri paradoksi onkaan lause "meillä on vain yksi vaihtoehto".

Olen myös miettinyt, miksi kukaan ei puhu syksyisin kasvihuoneilmiöstä.

 

Tänään olen miettinyt, miksi uutisten lukija radiossa sanoo, että säätila on pilvinen ja kostea, vaikka sataa ja on pilkkopimeää.

Myös sitä olen miettinyt, miksi odotan mieluummin seuraavaa bussia kymmenen minuuttia kuin että juoksisin kymmenen askelta bussiin, joka on pysäkillä.

Olen myös miettinyt, voiko väsymyksellä olla joku lopullinen pohjalukema ja olenko jo lähellä sitä lukemaa.

Haluaisin myös ajatella, että syksy on vain ohimenevä vuodenaika, että omalla asenteellani pystyisin tämänkin vaiheen ylittämään. Haluaisin, mutta en jaksa.

Olen miettinyt, että ajatusten kirjaaminen Tuiman tavoin, on itse asiassa aika hyvä juttu.