|
|||||
 |
|
||||
|
14.12.2010 - 08:51
Kipu vatsassa oli pieni, tuskin nipistystä suurempi. Nainen vaihtoi asentoa, irrotti turvavyön. Mies katsoi häntä kysyvästi.
-Puristaa.
Mies laski kätensä naisen vatsalle, hymyili.
Kone oli saavuttanut lentokorkeutensa. Naista nukutti. Hän tarttui miehen käteen, puristi sitä. Miten minä rakastankaan sinua.
-Haluatko juoda jotain?
Nainen pudisti päätään. Hän ei yleensä tuntenut lentopahoinvointia, nyt suussa maistui happamalle. Miehen käsi oli lämmin.
-Minä taidan ottaa oluen. Ei kai sinua haittaa?
Nainen hymyili. Mies sai oluen lentoemännältä. Koneen käytävällä oli jonoa. Menen myöhemmin, nainen ajatteli, vielä en jaksa. Lentokoneen vessan ahtaus ei houkutellut.
– Tämä on varmaan viimeinen matka, jonka teemme kahdestaan, nainen kuuli miehen sanovan. – Ehkä viimeinen matka pitkään aikaan.
Mies ei kuulostanut surulliselta. Nainen avasi silmänsä, katsoi miehen kättä vatsallaan. Hän rakastaa sitä jo niin paljon, vaikka se on vasta niin pieni. Se. Ei. Hän on parempi. Hän minun vatsassani.
Pakottava tunne vatsassa yltyi. Nainen nousi, meni vessajonon päähän. Seisominen tuntui hyvältä jaloissa. Nainen kääntyi katsomaan miestä, näki tämän tumman päälaen. Minä rakastan häntä niin.
***
Paperipyyhkeet olivat karkeita. Ne hiersivät ihoa. Nainen istuutui varovasti miehen viereen.
-Vielä kaksi tuntia, mies sanoi.
Nainen nyökkäsi, otti miehen sormet omiinsa.
-Onko kaikki hyvin?.
-Minä rakastan sinua.
Niin minäkin sinua, miehen silmät vastasivat, kun hän silitti naisen vatsaa.
26.10.2010 - 18:25
Vuodatuksen blogeihin pomppaa alalaitaan ällöttävä deittimainos (se mainostaa, että voit deittailla myös anonyymisti...???). Mainos ilmeisesti vauhdittaa Vuodatuksen kampanjaa "mainokset pois blogistasi, nyt puoleen hintaan". No, mainoksen saa pois klikkaamalla oikeassa reunassa olevaa rastia. Joten klikkailkaa. Paitsi jos haluatte deittailla anonyymisti.
***
Sinulle on muuten haaste täällä. Jep, sinne, sinne.
Kategoriat:
elämä on
, kulttuurista kanssakäymistä
, meemit ja haasteet
, pakinat
, suhteet
32 kommenttia
Kommentoi
12.07.2010 - 22:12
Jossain vaiheessa äiti alkoi maalata. Älkää erehtykö, en puhu omasta äidistäni, tämähän on tarina. Minun äitini ei maalannut kuin kynsiään ja ripsiään. Ei, eihän tuo ole totta. Irtoripsiä sovitteleva äiti on myös tarinasta, toisesta tarinasta, jota en vielä ole kirjoittanut.
Antakaa anteeksi, koetan pysyä asiassa. Tai siis jatkaa satuani. Sitähän tarinat ovat. Keksittyjä.
Minun tarinoissani ei vain ole valoisia loppuja. Siinä mielessä ne muistuttavat enemmän todellisuutta kuin satuja, joissa kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Tämänkin tarinan äiti, joka alkoi maalata, tulee kokemaan onnettoman lopun. Aavistan sen jo nyt.
Näen hänet maalaamassa keittiön pöydän ääressä. Olen tuonut hänelle kaikki vesivärini, joita hän osti minulle ollessani lapsi. Värinapit ovat kuluneet, yhteen aikaan maalasin prinsessoja, kunnes kyllästyin ja aloin leikkiä Barbeilla.
Äidin kasvoilla on hymy. Se tuntuu hämmentävältä. Äiti ei ole hymyillyt kuukausiin. Nyt, hänen kastaessaan paksun siveltimen veteen ja pyörittäessään sutia punaisessa värissä, hänen suupielensä kaartuvat ylöspäin. Paperille muotoutuu punainen puu, sitten sininen aurinko, violettia ruohoa. Puuhun äiti maalaa mustan perhosen.
Punapuumaalauksen jälkeen äiti maalasi kymmeniä papereita täyteen maisemia, joita en ennen ollut nähnyt. Äiti ei puhunut maalatessaan, enkä koskaan kysynyt häneltä, miksi hän maalasi sinisiä koiria ja oransseja ihmisiä. En halunnut häiritä äitiä, sillä maalatessaan hän ei itkenyt. Kun hän laski siveltimen märälle paperille, hänen hymynsä sammui, hän ummisti silmänsä ja hetken kuluttua ensimmäinen kyynel tunki tiensä suljettujen luomien alta. Minua väsyttää, hän sanoi, meni huoneeseensa ja nukkui jälleen monta päivää.
Siivosin äidin maalaukset pois, pesin pensselit, tyhjensin vesikupit. Olin ostanut maalauksille ison, mustan salkun, jonne äidin viimeisten kuukausien aikana kerääntyi kymmeniä kuvia.
Minulla on edelleen tuo salkku jäljellä. Viime viikolla näytin kuvia eräälle ystävälleni, joka sanoi, että minun pitäisi tarjota kuvia johonkin galleriaan. Miksi, kysyin katsoen violettia apinaa, joka oli juuri haukkaamassa isoa palaa sinisestä kuusta. Ystäväni mielestä kuvat olivat loistavia.
Itselleni ne kertoivat äidin masennuksesta ja hänen kuolemastaan.
26.06.2010 - 17:08
Suomalaiset ovat runokansaa. Vappuna haetaan vappurunoa, jouluna jouluisia värssyjä, kautta vuoden riimejä juhlaan ja arkeen, häihin ja valmistujaisiin. Sitemeter kertoo runon nälästä tänäkin juhannuksena. Julkaisen siis uudestaan runon vuodelta 2007, joka on löydetty hakusanoilla juhannuksen runo, juhannus runo ja niin eespäin.
JUHANNUS
Äiti kassit autoon pakkaa,
isä kaljat mukaan nakkaa.
Mökkireissu kohta alkaa.
Äiti painaa kaasujalkaa.
Isä mäyräkoiran avaa,
pikkuveli kirjaa tavaa.
Minä katson ikkunasta,
kotipihalla ollaan vasta.
Äiti ajaa liian hiljaa,
isä kittaa luojan viljaa.
Isä uuden pullon korkkaa.
Äiti huokaa, isää morkkaa.
Senkin juoppo, äiti manaa.
Lopeta jo, usko sanaa!
Isä huitoo, äitiä lyö.
Pikkuveikka sipsiä syö.
Minä katson ulos vaan.
Kohta tullaan mummolaan.
Isä edessä röyhtäilee.
Äidin silmissä kirvelee.
Mitäs pillität, isä nauraa,
avaa radion, alkaa laulaa.
Pikkuveli nukahtaa.
Peittelen sen, ei vilua saa.
Isä sanoo: kuules kulta.
Kohta lähtee henki sulta.
Jos et turpaa kiinni saa.
Vittuilut voit lopettaa.
Uusi pullo isän täyttää.
Äiti väsyneeltä näyttää.
Sulkee autoradion.
Samassa ihan hiljaista on.
Minä katson ikkunasta.
Pikkuveikka on kuusi vasta.
Minä täytän kymmenen.
Fillarin saan sinisen.
Isä lupasi pyörän ostaa,
kunhan rahat tilitä nostaa.
Äiti ei uskonut, nauroi vain
lupauksen eilen kun isältä sain.
Kaljat on loppu, isä sanoo,
pysähdytään shellillä, äidiltä anoo.
Äiti ei suostu, itkee vaan:
kohta tullaan mummolaan.
Isän jano on hirmuinen,
rattiin tarttuu huutaen:
Se on stoppi, kun sanotaan.
Saatanan ämmä, usko vaan!
Minä katson ikkunasta.
Rekka, se on kaukana vasta.
Stoppi tulee myöhemmin.
Minä muistan fillarin.
Kategoriat:
arkea ja juhlaa
, elämä on
, lapset
, runot
, suhteet
, yöjuttuja
15 kommenttia
Kommentoi
06.01.2010 - 12:09
Matkustaminen on hyvä keino, kun haluaa paeta itseään. Tosin, joskus matkalla joutuu kohtaamaan itsensä, mutta silloin voi syyttää olosuhteita, vieraita paikkoja, outoja tilanteita ja ennalta arvaamattomia tapahtumia olostaan.
En pääse itseäni pakoon istumalla sohvalla, en fyysisesti, mutta henkisesti se on mahdollista, edes hetken ajaksi. Olen suunnitellut virtuaalimatkan ympäri maailmaa. Matkalla luotan kanssabloggaajien vieraanvaraisuuteen, olen varma siitä, että he haluavat majoittaa minut muutamaksi päiväksi, viikoksi, kahdeksi. He haluavat pitää minusta huolta, syöttää suklaata ja juottaa viiniä. He tarjoavat minulle nukkumapaikan sohvallaan, lämpimän peiton ja pehmeän tyynyn. He haluavat näyttää minulle, mikä heidän kotipaikassaan on heille kauneinta, ja kun on aika, jolloin oma itse tuntuu taas lähestyvän, pakkaan reppuni ja suuntaan seuraavan ystävällisen ihmisen luo.
Koska on tammikuu, lunta enemmän kuin välttämätöntä, pakkasta samaten, matkaan ulkomaille. Kesällä saatan tehdä kotimaan matkan, kuka tietää.
Tervetuloa mukaan matkalleni.
Hesarin matkailmoitukset kertovat, että Egyptiin pääsee halvalla, otan äkkilähdön, lennän etelään. Laskeudun Hurghadaan, jonne BLOGitse on tullut minua vastaan. Ajamme yhdessä Kairoon, nautin kahdenkymmenen asteen lämmöstä sekä tiedosta, että näen lähipäivinä pyramidit.
BLOGitse ahtaa minuun ruokaa ja taidetta, hänen luovuutensa viehättää minua. Kairon kadut ovat täynnä elämää, liikettä, ääntä ja väriä. Tänne on helppo kadota. Ajatus tuntuu hyvältä.
Haikeat jäähyväiset Egyptille, Israel odottaa. Yaelian odottaa minua appelsiinipuun alla. Hän näyttää minulle kaupungin maustekaupat, hurmaannun väreistä ja tuoksusta. Yhtään valokuvaa en ota, painan näyn muistoihini.
Yaelianin ruokapöytä saa minut toivomaan, että vatsani olisi suurempi, että minulla olisi ruokahalua. Syön silmilläni. Istumme pimenevässä illassa, puhumme hiljaa. On hyvä olla.
Haluaisin pysähtyä Italiassa, mutta en tiedä, kenen luo majoittuisin. Ehkä joskus myöhemmin. Jatkan siis suoraan, ilman välilaskua, Algeriaan. Sirokko kertoo minulle historian, nykypäivän, ahmin sisääni tuulen mukanaan tuomaa elämää menneiltä ajoilta. Hunajaa tihkuvat leivonnaiset tuodaan pöytään, suunnittelemme matkaa vuorille, sitten joskus. Aikaa on. Kevät saapuu lähemmäksi.
Lissabonissa minut ottaa vastaan Gil. Onneksi hän on paikalla, sillä toisin kuin minä, hän matkustaa fyysisesti kaiken aikaa. Kysyn häneltä, onko hän löytänyt itseään lukuisilla matkoillaan vai kadottanut itsensä jonnekin. Hän nauraa. Minähän olen tässä, hän vastaa, tule, mennään, nyt on fadon aika.
Katson jännittyneenä Madridin ihmisvilinää. Onneksi Juanita on kanssani. Itse en osaa espanjaa, vain tilata yhden oluen, eikä minun ole jano. Juanita ojentaa minulle Madridin arkkitehtuurin, pienet umpikujat, salaiset puistot, näen uusia kuvakulmia. Virikkeiden, ärsykkeiden runsaus on huikaisevaa, elämä ympärilläni täyttä. Illalla kerron Juanitalle halustani nähdä joskus Bilbao, ja sovimme, että seuraavalla matkallani menemme sinne yhdessä.
Madridista matkustan Sveitsiin. En ole koskaan nähnyt Alppeja, en tällaisia näkyjä, en edes unissani. Marjut näyttää minulle heräävän kevään niityllä, kosketan varovasti nupullaan olevia kukkia, joiden nimeä en tiedä. Ilma on ihmeen kirkas, on helppoa hengittää.
Peterin kanssa kävelen Pariisin katuja pitkin, saan tietää kaiken Pariisin historiasta, arkkitehtuurista, kulttuurista, sillä Peter tietää kaiken. Hän tietää parhaimmat katukahvilat syrjäkaduilla, espresso on tummaa, vahvaa. Peter löytää Pariisista sen, mitä etsin.
Peterin terveiset mukanani lähden HPY:n luo. Meren tuoksu on voimakas, sumu on lähestymässä, joten kiiruhdamme satamaan katsomaan kontteja ja laivoja ennen kuin kaikki peittyy valkoiseen usvaan. Hetki on kaunis, äänet katoavat, sanoille ei ole tarvetta. Utu ympärillämme kuljemme HPY:n hämärästi valaistuun kotiin, tervehdin kissoja, DD:ä, istuudun pöytään, joka on katettu ostereilla, juustoilla, viineillä, hedelmillä. Minua hemmotellaan.
Lumet ovat sulaneet Lontoossa. Elegian kanssa koluamme syrjäisiä katuja, etsimme hylättyjä taloja, löydämme rikottuja ikkunoita. Joka kadun kulmassa on pubi, ja käytämme tilaisuutta hyväksemme. Emme halua tuntea janoa.
Kaupungin keskustassa katsomme näyteikkunoiden mallinukkeja, matkimme niiden jähmettyneitä asentoja. Nauramme. Ostamme mustat kimonot, puemme ne yllemme ja menemme lounaalle. Kukaan ei tuijota meitä.
Laivalla matkalla Amerikkaan nukun. Unissani sulatan kaiken näkemäni, elän uudestaan viikot, jotka olen ollut matkalla. Herään virkeänä, enkä voi olla ajattelematta, että matkustaminen pois itsestään on toisinaan välttämätöntä. Olla hetken ajan joku muu, ilman velvoitteita, ilman vastuuta, olla valmis olemaan toisten varassa.
Ehkä se on itsensä löytämistä.
Mickin ateljee on täynnä kuvia. Niitä pursuaa hänen koneestaan, kovalevy sykkii värejä ja muotoja. Mick näyttää minulle kävelyretkillämme Syracusen puistot ja polut, ja hän sanoo, että ennen lähtöäni hän vie minut New Yorkiin.
Istumme rinnakkain, teemme kuvia näkemistämme oksista, puun juurista ja hiirenkorvista, jotka sävyttävät maailman hennon vihreäksi.
Unelma toteutuu, kun istun Greyhoundin kyydissä ja halkaisen matkallani Pohjois-Amerikan mantereen. En väsy katsomaan ulos ikkunasta, en nuku kuin unissani, ja silloinkaan en lakkaa näkemästä. Havahdun Tyynenmeren kuohuun, tunnen suolan tuoksun, pisarat ihollani.
Itkupilli haluaa syöttää minua, hän on varma siitä, että olen nauttinut vain silmänruokaa matkallani mantereen poikki. Los Angelesin keittiöt ovat auki aina, sen huomaan, ja tunnen nälkää. Haukkaan Chinatownin värejä, graffiittien hohtoa, katukiveyksen hehkuvaa asvalttia, aurinkoa, joka ei jätä koskaan yksin.
Iltaisin keräämme kaikki löytämämme värit, ripustamme ne kankaisiin, tauluihin, syötämme värikoodit koneeseen ja tulostamme elämää printteristä.
Ruun kanssa etsimme kiviä. Pidän kädessäni australialaista murikkaa, kysyn siltä, mistä se on tullut, mihin se on menossa, kaipaako se muualle. Se ei vastaa, joten tiedän kysymykseni turhiksi. On oltava, elettävä.
Kasaamme kivet rannalle. Nuotion lämmössä Ruu kertoo kivien tarinaa, kuvittaa sanansa tavalla, joka saa minut näkemään eilisen, huomisen, tämän päivän. Kaikki on tässä.
Tiedän, että olen matkaamassa kotiin. Takaisin sohvalleni, tammikuuhun, pakkaseen. Viivytän kotiinpaluuta Intiassa Brocan luona. Hänen energisyytensä ja ilonsa kuljettavat minua pitkin Bengalurun katuja, imen sisääni aurinkoa, valoa, voimaa ja päättäväisyyttä kotimatkaa varten.
Helsinki. Loppiainen 2010. Pakkasta -10,3. Lunta riittävästi. Päiväunien aika. Niin kuin aina. Päiväunen synonyymeja ovat haaveet, unelmat, toiveet, pilvilinnat, tuulentuvat. Niitä on oltava, ja niiden löytyminen kertoo minulle jotain itsestäni.
Kiitos majapaikoista ja vieraanvaraisuudestanne.
Kategoriat:
blogipersoonia
, kirjoittamisen monet genret
, kulttuurista kanssakäymistä
, suhteet
, tänään olen miettinyt
34 kommenttia
Kommentoi
07.12.2009 - 02:24
– Minä vaan olen niin väsynyt. Sen takia hakeuduin tänne. En kestä enää.
– Niin, sinä kerroit puhelimessa varatessasi aikaa, että olet väsynyt ihmisiin.
– Olen. Minä olen magneetti.
– Magneetti?
– Minä vedän ihmisiä puoleeni. Kaikki haluavat puhua minulle. Niin kuin on sellaisia hörhömagneetteja, tiedättehän, joille dokut aina tulevat selittämään jotain. Minä en vaan ole hörhömagneetti. Minä olen ihmismagneetti.
– Kerro.
– No…minä kun lähden aamulla töihin, niin heti hississä joku naapuri alkaa selittää jotain, eikä se jotain ole yleensä mitään hauskaa. Bussipysäkillä sama juttu. Vaikka jäisin kauemmaksi seisomaan, joku tulee aina viereen ja alkaa puhua. Bussissa minä yritän päästä ikkunapaikalle, jotta voisin tuijottaa ulos, mutta ei sekään auta. Joku tulee viereeni istumaan ja alkaa kertoa minulle vaikka mitä. Enkä minä tunne näitä ihmisiä!
– Hmm.
– Töissä ei ole työrauhaa laisinkaan, kun koko ajan työkaverit ramppaavat ovella avautumassa. Kellä menee huonosti puolison kanssa, kenen lapsi karkailee, kenen äiti on kuollut ja niin edelleen. Pomokin kävi juuri eilen itkemässä minulle, ettei enää kestä, kun sen vaimo ei anna, ja se on sentään mies. Itki kuin pieni tyttö.
– Ahaa.
– Minä olen niin väsynyt. Töissäkin, jos joku soittaa minulle työasiasta, niin kohta jo huomaan kuuntelevani jotain masennusvuodatusta. Minussa on jotain sellaista, joka saa ihmiset avautumaan minulle, mutta minä en enää jaksa kuunnella! Kaveritkin soittavat ja kertovat kaikki asiansa ja kun minä viime viikolla pidin vapaapäivän, niin jostain syystä postinkantaja istui yhtäkkiä minun kanssani keittiössä ja kertoi, että he aikovat adoptoida lapsen, koska yrityksistä huolimatta eivät ole onnistuneet tulemaan raskaaksi. Siis, sen postinkantajan vaimo ei ole tullut raskaaksi. Ei postinkantaja tietenkään. Sehän on mies.
– Niin.
– Naapurin mummo itkee minulle, ettei sen lapset ehdi käydä. Sen mummon luona käyvä kodinhoitaja aikoo erota miehestään, koska miehellä on uusi nainen. Huoltomies kertoi, että sen pitää vaihtaa työpaikkaa, koska se on homo ja aikoo tulla ulos kaapista, eikä voi enää jatkaa huoltomiehenä. Huoltoyhtiössä on sellainen henki kuulema, että homot ja sivarit saunan taakse. Enhän minä edes tunne niitä ihmisiä! Riittäisi, että oma perhe ja sukulaiset puhuvat, siinäkin on liikaa, mutta että kaikki muutkin.
– Minä tiedän. Se on raskasta. Kuunnella vuosikausia muita, olla korvana ja olkapäänä. Ottaa vastaan toisten tuska ja ahdistus, pysyä itse lujana. Se on raskasta, eikä sitä aina jaksaisi. Tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain huutaa ja paeta, kadota autiolle saarelle. Haluaisi nukahtaa ilman ääniä päässä, tarinoita sydämessä, herätä ilman paniikkikohtausta, tuntea iloa alkavasta päivästä. Se ei vaan aina onnistu, ja miten huonoksi sitä sitten itsensä tunteekaan! Olen niin huono ihminen! Heikko. Minä, jonka pitäisi kuunnella ja auttaa muita, olen voimaton ja se saa minut häpeämään. Ryömin kuin koira, häntä jalkojen välissä, vastaanottojen jälkeen kotiin. Juon pullon viiniä, mutta kiellän alkoholismini. Olen huono ihminen, huono.
– Ei kai nyt sentään.
– Seuraavalla viikolla samaan aikaan?
22.11.2009 - 19:19
Se vaan tuli sit, se piste misä mul riitti.
– Tattista vaan, mut en, mä sanosin mutsil, ku se kysysi tartteks mä appuu siin kirjotustehtäväs ku mantsan ope anto.
Joo, en todellaka tarttenut muuta ku päästä vek. Mä tulisin just ny hulluks.
Ukko tuli sit siihen tietty kans ja kysysi, et oonks mä nähny missää isobroidin matkapuhelint.
– Ei, mä valehtelin kirkkain silmin. – Mää mittä oo nähny.
Puristin tiukemmin puhelint mun taskus ja häippäsin ulos. Oli semmonen olo, et piti päästä liikenteesse, joten mä soitin Leksal.
– Mä lähen Hesaan, tuuksä ja mukka?
Leksa sanosi, et totta kai, ookoo, tehä iha nii ku sä ehotit.
– Ventta vähä, mun täyty ensteks meikat ja föönat mun tukka, se sano viel.
No, mä istusin assalla ja venasin Leksaa. Sil kesti pirun kauan, sil kestä aina, koska se haluu näyttä hyvält. Lopult se tuli, huulet luumunpunast kiiltoo ja silmis sinist luamiväri.
– Juna läks jo, mä sanosin, mennään bussilla.
Ja niin me ajatelti tehä, mennä Hesaan bussil, ku myöhästytti junast. Leksan taki, niin ku aina.
– Ostiksää sen hamen ku me nähti viime viikol henkas ja maukas, Leksa kysysi, sytytti röökin ja puhals simmossi renkait, jotka sai mut ajattelema saturnusta tai jottai muut planeetta. Kai se oli saturnus sitten.
– Mää mittä ostanut, ei mul o rahaa. Mul ei oo mittä.
– Ota rööki, ni sit sul o rööki ees, Leksa sanosi, ja mä sytytin nortin.
Me tulti bussiasemal ja huamatti, et bussi Hesaan oli just menny.
– Mä en kestä, mä aloin ulisse, kaik mene iha piäle. Mitä me ny tehää?
Leksa häippäsi jonnekki, mä istusin asvaltil ja pyyhin mun silmät. Paska reissu.
– Tuu ny jo, mä kuulin Leksan huutavan. – Mä sain meille liftin. Tää täsä on Reiska ja se mene Espoosse asti. Me päästä sen rekan kyydis.
Mä nousin ja katoin Reiskaa. Se ei ollu yhtä pahan näköinen. Leksa sano, et se oli soittanut sen Famul ja Famu tulis hakke meit Espoost varttii vail kuus. Leksan Famu ku asusi Hesassa.
– Mennää Famun kans Hesaan, Leksa sanosi, mut siel sit häippästä, eiks nii?
Me kiivetti rekan nuppii, sytytetti nortit ja tarjotti Reiskalki.
– Huomasiksä? Leksa kysysi multa. – Mul on uus hame.
– Joo, mä vastasin, ostiksä sen Henkast ja Maukast vai?
– Emmä, en mä viäl kehtaa. Mä pöllin sen systerilt, systerin punane mekko mahtu kans mul ny, ku mä oon laihtunu. Ehkä ne Hesas ajattelee, et mä oon oikeest muija. Sitä mä haluisin. Mitä sä haluut?
Mä kattosin Leksaa. Sen luumupunaste huulien yllä kasvo vaaleit karvoi, mut en mä sanonut mittä.
– Mä haluun vaan päästä vek. Kaikest.
Leksa tarttu mua kädest, puristi lujaa, ja Reiska laitto stereot soimaan.
*** Sirokko haastoi minut kertomaan omalla puhekielelläni tarinan, jossa olisi seuraavat lauseet:
* Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
* Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedon opettaja antoi? * Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit. * Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45. * Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta. * Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta. * Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzista? Puhekieleni on nykyään (omasta mielestäni) neutraalia yleiskieltä, jossa ei ole viehätystä, joten kirjoitin tarinan lapsuuteni ja nuoruuteeni murteella. Ei muuten ollut helppoa kirjoittaa tarinaa ja istuttaa nuo lauseet juoneen, sen verran irrallisia ja toisiinsa liittymättömiä lauseet olivat. Tarina olisi helposti venynyt pitkäksikin, yritin tiivistää parhaani mukaan.
Hyvä kirjoitusharjoitus, suosittelen, joten nappaapa tästä haaste ja kirjoita oma tarinasi omalla kielelläsi.
17.11.2009 - 03:08
Olen varma, että tänä iltana hän suutelee minua ensimmäisen kerran. Tämä on se ilta, minulla on sellainen tunne, on ollut koko sen ajan, kun olemme värjötelleet puiston katoksen alla. Ilta on ollut pitkä, pimeä laskeutuu varhain, ei ole lunta, joka toisi valoa pakkaseen. Tyhjät kaljatölkit ovat kohmettuneet muovikassiin, täysiä ei ole enää kuin kädessämme olevat. Olen valmistautunut suudelmaan koko illan, pitänyt huuleni kosteina, pehmeinä, nuolemalla niitä aina, kun hän ei katso minuun. Olen kuljettanut kieltä huulilla, hengittänyt pakkasta, sulattanut sen vedeksi huulilleni. Äkillinen nouseva, jäätävä viima iskee piikkejä iholleni, kirveltää, kun juon kylmästä oluttölkistä.
Hän jättää minut kadunkulmaan, hoipertelee tiehensä. Pakkasen rohduttamissa huulissani asuu ikävä.
04.11.2009 - 11:55
Se oli järkyttyneen näköinen. Se yritti maata kuin kuollut vieressäni, mutta sen kiihkeä ripsien räpytys kertoi, ettei se ollut niin kuollut kuin hajusta ja liikkumattomuudesta olisi voinut päätellä. Oli aika laittaa vauhtia siihen.
– Huomenta. Nukuitsä hyvin?
Se ummisti silmänsä vielä kertaalleen ja räväytti ne sitten auki. Silkkaa pakokauhua.
– …tu. Kuka…siis, kuka helvetissä sä olet?
– Sun elämäs nainen. Ainakin vielä eilen illalla. Se nousi laudan tavoin jäykkänä istumaan pitäen toisella kädellään lakanasta kiinni. Niin kuin en olisi nähnyt jo ihan kaikkea.
– Vittu, miten vanha sä oot?
Se näytti niin vilpittömän kiinnostuneelta kuulemaan vastauksen, joten kerroin sen sille.
– Joo, mä tiedän, että mä voisin olla sun mutsis, sanoin taputtaen lakanan peittämää tärisevää polvea, mutta viime yönä se ei ollut sulle ongelma. Oli ihan muita ongelmia. – Siis, mä en käsitä, voi vittu. Mitä vittuu mä oon tehnyt? – Et paljon mitään, ikävä kyllä. Sä kyllä halusit kypsemmän naisen, niin sä ainakin sanoit baaritiskillä. Katsoin kokoon lysähtäneitä olkapäitä, unesta pehkoontunutta hiuskuontaloa, enkä voinut olla lisäämättä:
– Kypsää, mutta et näköjään ylikypsää.
– Ei, siis…en mä sitä, mä vaan yllätyin, kun jotenkin…sä olit helvetin hyvän näköinen, sen mä muistan, mutta… - Se oli eilen ja nyt on nyt. Se oli push up, stay up ja nyt on fall down. C'est la vie. – Mutta sun hiukset… - Lisäke. – Mä en tajuu…miks…miksi? – Ai, miks mä tulin tänne? Oli vähän vaikea olla tulematta, kun sä roikuit mussa. Sitä paitsi, säästyi taksirahat. Se laskeutui takaisin makuulle, sen näköisenä, ettei se halunnut tehdä muuta kuin nukahtaa.
– Oltiiks me…siis…tota…ollaanko me maattu?
– Maattu ollaan, koko yö. Mutta ei rakasteltu, jos sä sitä ajattelit. Sori, mutta susta ei ollut mihinkään. – Ei? Se näytti hämmästyneeltä, jopa epäuskoiselta.
– Ei, sä aloit itkeä ja sitten sä halusit soittaa sun mutsilles, mutta mä en antanut. Kello oli niin paljon. Mä peittelin sut nukkumaan, tein vähän aikaa hesarin ristikkoa ja tulin sitten nukkumaan. Mitään ei tapahtunut, voit olla ihan rauhassa. Yleensä ei mitään tapahdu.
– Miksi ei? – Se johtuu ihan musta. Minussa on se jokin. Oli jo parikymppisenä. Nyt vielä enemmän. Aina ollut. Ehkä mä en sen takia ole tarvinnut koskaan omaa lasta. Minusta tää johtuu. Se on tää jokin, mikä mulla on. – Mikä? – Se, mikä saa pojat muistamaan äitinsä ja sitten ne haluaa vaan tulla paijatuksi ja peitellyksi. Et viitteis keittää kahvia? Mä otan vielä tirsat.
*** Kierrätys kunniaan. Koska tämä blogi on jo neljävuotias, ajattelin, että taipaleen alkupäästä löytyy varmaan ihan ok juttuja, joita voi julkaista uudelleen. Blogillahan on myös lukijoita, jotka eivät ole seuranneet alusta lähtien susumaailmaa. Tavaksi en tätä ota, silkkaa uusintakierrosta, julkaisen vanhoja juttuja satunnaisesti, jos ne edelleen tuntuvat hyviltä. Tämä tarina on lokakuulta 2005. Uuden kuvan sentään tein.
03.11.2009 - 03:42
Vielä illalla se oli vapaa mies, villi ja vapaa, mutta aamun tullen se sanoi, että Ellun piti häippäistä pian ja mieluiten heti, koska sen muija oli tulossa iltapäivällä mökiltä lasten kanssa. Olihan Ellu jo tajunnut homman, kun se herättyään oli nähnyt lelut sun muut pitsit nurkissa. Yöllä Ellu oli ollut liian ihastunut mieheen ja ihan liian kuumana katsoakseen ympärilleen.
Ala nyt vetää, mies sanoi, veti itse housujaan jalkoihinsa. Et sä ihan totta voi jäädä tänne. Sun on mentävä. Ellu katsoi sitä ja sytytti tupakan. Älä helvetissä polta sisällä, muija haistaa sen heti, mies rupesi nyyhkimään, eikä Ellu tajunnut, miten yksi humalatila sai aina sekaantumaan vääriin miehiin.
Sä et sanonut, että sä oot naimisissa, Ellu kertoi miehelle ja tumppasi röökin kukkaruukkuun. Sä et kysynyt, mies vastasi. Ei tullut mieleen, Ellu sanoi nousten sängystä. Mä en meinaan pettäis mun ukkoani, jos sellaista olisi. Älä nyt, mies alkoi nauraa, kaikkihan tätä tekee.
Ellu sanoi käyvänsä suihkussa ennen lähtöään. Mä käyn ensteks krapulapaskalla, mies ilmoitti, kaamea krapula. Mies meni vessaan, Ellu keitti kahvia, liotti muutaman imovanen kuumaan nesteeseen.
Juo toi, Ellu sanoi, kun mies tuli paskalta ja hieltä haisten kylppäristä. Kahvi auttaa krapulaan. Mä meen sinne suihkuun. Mies vannotti Ellua siivoamaan jälkensä, ettei jäisi karvoja suihkualtaaseen. Mun vaimo on blondi, se sanoi, ei punatukka. Siivoa, mä en sitä tee, mä alan nukkua heti kun mä oon juonut kahvin.
Ellu meni suihkuun, jynssäsi itsestään paskan pois, kurlasi suun ja nielaisi itkun mahaan muiden itkujen joukkoon.
Peilikaapissa oli pinkkiä huulipunaa. Ever lasting, ever shining, wet-proof, kiss-proof. Ellu kirjoitti peiliin: miehelläsi on tippuri, noukki punaiset hiukset suihkualtaasta, huuhteli ne vessasta alas.
Mies kuorsasi sängyssä. Se nukkuisi monta tuntia. Iltaan asti.
23.10.2009 - 11:33
– No, mene nyt. Ei kuljettajalla ole aikaa koko päivää odottaa. Älä juokse. Mene istumaan siihen. Ei siihen. Tuohon. Istu.
– Äiti…
– Älä heiluta niitä jalkoja, penkki likaantuu. Istu nyt kunnolla.
– Äiti, meillä oli tarhassa…
– Älä huuda. Bussissa ei saa huutaa. Kuljettaja suuttuu ja heittää ulos, jos bussissa huudetaan. Istu nyt kunnolla.
– Mutkun meillä…
– Älä kaiva nenää. Istu nyt paikalla ja ole hiljaa. Pitää totella, kun äiti käskee.
– Äiti…
– Miten ihmeessä sinun suojapukusi on taas noin likainen? Minähän olen sanonut, että älä mene kuralätäköihin. Ei saa sotkea vaatteita. Älä nojaa äitiin, äidin vaatteet sotkeentuvat. Älä heiluta sitä sateenvarjoa. Kohta se osuu jonkun silmään ja silmä puhkeaa. Anna nyt sen sateenvarjon olla tai minä otan sen ja heitän seuraavalla pysäkillä ulos. Istu kunnolla.
– Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään…
– Hiljaa. Ei bussissa saa laulaa. Ole hiljaa.
– TURPA KIINNI!
– No, niin, näin siinä käy, kun sinä et tottele. Setä hermostui. Lopeta se laulaminen. Istu kunnolla. Ole hiljaa.
– ANNA PERKELE SEN LAPSEN LAULAA JA OLE ITSE ÄMMÄ EDES HETKEN AIKAA HILJAA! JA TÄMÄKIN ON KÄSKY, EI PYYNTÖ.
*** Pakinaperjantain 152. haaste on käsky
15.10.2009 - 11:59
*** Runotorstain 144. haaste oli kirjoittaa rakkausruno niin, ettei sanaa rakkaus mainita lainkaan. Tein kuvarunon ilman sanoja.
03.10.2009 - 04:54
He olivat tavanneet muutaman kerran. Nainen piti miehestä, tämän huumorintajusta ja hiljaisesta naurusta. He olivat käyneet yhdessä syömässä eri ravintoloissa ja päätyneet iltojen lopuksi naisen kotiin. Aamuisin he olivat lähteneet samaa matkaa töihin. Miehen kanssa oli helppo puhua. Mies ei itse puhunut paljon, hän antoi naisen kertoa itsestään, kuunteli ja hymyili. Nainen viihtyi miehen seurassa.
Naisen vanhemmat tulivat kaupunkiin, majoittuivat naisen kaksioon viikonlopuksi. Nainen kertoi miehelle, että tämä ei voinut tulla hänen luokseen. Asunto oli liian pieni. Sinä voit kyllä tavata vanhempani, nainen sanoi, mutta yöksi sinun pitää mennä omaan kotiisi. Mies pudisti päätään. En minä halua tavata sinun vanhempiasi, minä haluan vain sinut. Nainen nauroi, sillä mies näytti loukkaantuneelta kuin pieni koiranpentu, joka komennettiin pois sängystä. No, sille ei voi mitään, nainen lohdutti miestä, isä ja äiti ovat täällä vain tämän viikonlopun, sitten he jatkavat matkaa.
He istuivat pienessä, syrjäisessä ravintolassa. Miehellä oli taito löytää keskustan ulkopuolelta viihtyisiä ravintoloita, jotka eivät olleet liian täynnä, joissa palvelu oli asiallista, ja joissa sai syödä rauhassa. Minä en halua erota sinusta tänään, mies sanoi. Tule luokseni. Nainen yllättyi miehen ehdotuksesta, ja vasta kuultuaan ehdotuksen ääneen, nainen ihmetteli, miksi hän ei ollut aikaisemmin edes ajatellut mahdollisuutta, että he voisivat viettää aikaa myös miehen luona.
He ottivat taksin. Minulla on remontti vielä kesken, mies sanoi, vain yhdessä huoneessa voi olla, toivottavasti se ei häiritse sinua. Nainen pudisti päätään. Mies oli aikaisemminkin kertonut remontista, nainen muisti, ja se oli se syy, miksi he eivät yöpyneet miehen luona. Mies oli maininnut siitä ensimmäisellä kerralla, kun tapasivat. Nainen oli vain unohtanut asian.
Ei kannata sytyttää valoja, mies sanoi heidän päästyään sisälle. Täällä on niin sotkuista, en halua, että näet ja kauhistut. Pakenet. Nainen nauroi miehen ottaessa hänet syliinsä. Mies vei naisen pieneen huoneeseen, jossa oli vuodesohva. Tämä on oikeastaan vierashuone, mies kertoi, satunnaisille yöpyjille. Enhän minä ole vieras, nainen sanoi.
Aamu toi haljun valon huoneeseen. Syksy oli lyijynharmaa, mutta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen nainen ei pelännyt syksyn tuloa. Hän katsoi nukkuvaa miestä. Käytävä huoneen ulkopuolella oli täynnä huonekaluja, purettuja kirjahyllyjä, tuoleja, mattokääröjä. Nainen katsoi toiseen huoneeseen, siellä oli tapetointi kesken. Hennon roosanväriset seinät olivat paljaat, keskeneräiset. Nainen näki valkoisen oven käytävän päässä, sen täytyi olla kylpyhuoneen ovi. Nainen pesi itsensä, katsoi peilistä kuvaansa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt onnellisemmalta. Hän avasi peilikaapin etsiäkseen jotain voidetta iholleen. Peilikaapin hyllyltä löytyi pullo voidetta. Valkoinen pullo oli huulipunien vieressä. Huulipunia oli kolme, ripsivärejä kaksi. Nainen sulki hiljaa peilikaapin oven.
Kylpyhuoneen oven vieressä oli toinen ovi, heti kulman takana. Ovi oli raollaan, ja vaikka nainen ei halunnut katsoa huoneeseen, hän ei voinut estää itseään. Hän työnsi ovea varovasti auki ja näki suuren sängyn. Sängyn päällä oli roosanvärinen, kukallinen päiväpeitto. Seinät olivat vaaleansiniset, verhot taidokkaasti aseteltu, tummaa roosaa ja valkoista. Lattiaa peitti valkoinen, pehmeä matto. Huone oli valmis, siellä ei tarvittu remonttia. Huoneen päädyssä, ikkunan vieressä, oli suuri, valkoinen vaatekaappi. Nainen avasi kaapin oven, katsoi miehen pukuja, jotka roikkuivat siististi rekin oikealla puolella. Vasemmalla puolella rekkiä oli naisten vaatteita.
Pidätkö sinä niistä, nainen kuuli miehen äänen takanaan. Ovatko ne sinun vaimosi, nainen kysyi muistaen miehen haluttomuuden tuoda hänet tänne, miehen taidon löytää riittävän syrjäisiä ruokapaikkoja, miehen haluttomuuden puhua omista asioistaan.
Ehkä olisi helpompaa, jos voisin vastata kyllä, mies sanoi. Sinä hyväksyisit sen. Mutta ei. Ne eivät ole vaimoni vaatteita. Minulla ei ole vaimoa. Ne ovat minun. Minä käytän niitä.
Hiljaisuus jäi leijumaan heidän välilleen. Nainen ei halunnut katsoa miestä, ja hän tunsi, ettei mies voinut sanoa mitään ennen kuin nainen puhuisi. Nainen katsoi kaapissa olevia vaatteita ja tajusi, että hän oli huojentunut. Viimeisten minuuttien epäusko ja pettymys purkaantuivat, ja nainen päästi pienen huokauksen. Hän muisti kasvonsa kylpyhuoneen peilikaapin heijastuksessa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt onnellisemmalta. Ei koskaan.
Nainen kääntyi miehen puoleen, hymyili.
01.10.2009 - 17:04
Petit mua kerran, kaks.
Kaikki muuttuu paremmaks,
lupasit ja suutelit.
Lupaukses unohdit.
Kiinni petoksesta jäit.
Katsoit silmiin, siellä näit
naisen uuden, muuttuneen.
Sulle vihdoin jotain teen.
Vuoteeseen sut köytän kiin,
ahdan nieluus pillerii.
Purkillinen Viagraa
kitaasi jo solahtaa.
Kuoliaaksi nyt lemmin
sinut, turhaan en emmi.
Taivaita sä kurkotit.
Näytän sulle helvetit.
Sydän petti. Kuolit, hups!
Mullan alle sukellus.
Madonruuaks nyt maadut.
Kalsarit jalas kaadut.
Kasvaa koiranputkia
ylläsi, ja tutkia
voit syitä kotiin uuteen.
On aikaa ikuisuuteen.
***
Runotorstain 142. haaste on kosto
28.09.2009 - 13:30
Lähettäessään ensimmäisen kirjeen, Sirpa ei voinut aavistaakaan muutaman, hätäisesti kirjoitetun sanan vaikutusta. Ensimmäinen kirje oli sattuma, alun perin hyväntahtoiseksi huomautukseksi tarkoitettu viesti.
Sinä haiset.
Mika oli heittänyt lapun takaisin pulpettiin naama punaisena ja haudannut päänsä käsivarsien suojaan. Sirpa oli katsonut kiinnostuneena Mikan käytöstä kirjelappusen jälkeen. Mika oli näyttänyt hermostuneemmalta kuin tavallisesti, purrut kynsiään tunnilla, haistellut vaivihkaa kainaloitaan. Sirpa oli hymyillyt.
Koskaan ei koulussa selvinnyt, kuka oli nimettömien kirjeiden takana.
Kirjeitä, joita Sirpa tulevina vuosina kirjoitti, oli kymmeniä. Hän postitti niitä ystävilleen, jotka rimpuilivat rakkaus- ja parisuhdehuolien verkoissa. Kirjeissä Sirpa kertoi, että oli turha riutua rakkauden takia, sillä rakkauden kohde käytti oman aikansa paremmin. Joskus Sirpa nimesi kolmannen osapuolen, joskus ei.
Sirpasta oli hauska seurata ystäviensä arvailuja. Tunnetta, jota hän koki katsoessaan ystäviensä epätoivoisia yrityksiä saada selville nimettömien kirjeiden lähettäjä, hän ei osannut sen kummemmin eritellä. Hänestä vain tuntui hyvälle. Kihelmöivän mukavalta.
Sirpa ei valehdellut koskaan kirjeissä. Hän oli rehellinen ihminen, joka tuskastui kanssaihmisten sinisilmäisyyteen ja typeryyteen. Yhtä typerä hän ei itse ollut, joten hän jätti kirjeet allekirjoittamatta.
Totuutta Sirpa arvosti yli kaiken. Mitä siitä, jos totuus ei miellyttänyt? Se oli kuitenkin totuus, ja se oli sanottava ääneen tai kirjoitettava sanoiksi. Totuuden ja rehellisyyden rakkauden Sirpa oli oppinut jo kotona. Äidin käsi heilahti nopeasti, jos joku lapsista erehtyi valehtelemaan. Yhtä nopeasti liikkuivat äidin ja lasten jalat, kun isä joi. Juovuksissa isästä tuli myös totuuden julistaja.
Isän totuus puhui nyrkein.
Sirpan kirjeet oli kirjoitettu siististi kirjoituskoneella. Tietokoneiden yleistyessä, hän osti ensimmäisen laitteensa, siirtyi käyttämään wordia ja tulosti kirjeet. Hankkiessaan ensimmäistä sähköpostiosoitetta, Sirpa rekisteröi itselleen myös anonyymin osoitteen. Hän mietti pitkään salanimeä, kirjoitti ehdotuksia ruutupaperille, hylkäsi useita ja päätyi lopulta nimeen La Verite.
Sirpa oli aina pitänyt ranskan kielestä.
Pikku hiljaa lähetettyjen kirjeiden määrä väheni. Sirpa alkoi lähettää ihmisille sähköpostiviestejä. Niille, joiden meiliosoitteita hän ei tiennyt, esimerkiksi naapureiden ja joidenkin vanhempien ihmisten, joilla ei edes ollut tietokoneita, hän lähetti edelleen kirjeitä. Muutaman kerran Sirpa sai vastauksen lähettämäänsä meiliin, eikä hän voinut olla hymyilemättä lukiessaan miten ala-arvoista kieltä korkeastikin koulutetut ihmiset käyttivät. Ihmiset olivat ulkokultaisia. Päältä siistiä ja huoliteltua, sisältä sivistymätöntä sontaa.
Jossain vaiheessa Sirpan sähköpostit eivät enää menneet perille. Hänen meiliosoitteensa oli joutunut vastaanottajien mustalle listalle, hänen totuuden sanojensa perillemeno estettiin. Sirpa ei halunnut palata takaisin kirjeisiin, hän oli tottunut netin nopeuteen ja vaivattomuuteen.
Tarve kertoa totuus ihmisille paloi edelleen voimakkaana Sirpan omatunnossa. Totuuden julistaminen oli kasvanut vahvemmaksi kuin halu nähdä ihmisten reaktiot heidän kohdatessaan totuuden. Sirpa löysi netin keskustelupalstat ja se nimetön ahdistus, joka oli seurannut häntä siitä lähtien, kun hän oli viimeisen kerran juossut isää pakoon, katosi. Hän istui koneen ääressä ja tunsi päässeensä vihdoinkin turvaan, monen vuoden jälkeen.
24.09.2009 - 10:48
Tapasit minut. Tapasin sinut.
Rakastuit minuun. Rakastuin sinuun.
Olit onnellinen. Olin onnellinen.
Kyllästyit minuun. Kyllästyin sinuun.
Petit minua. Petin sinua.
Pyysit anteeksi. Pyysin anteeksi.
Yritit uudestaan. Yritin uudestaan.
Petit minua jälleen. Petin sinua jälleen.
Vihasit minua. Vihasin sinua.
Olit onneton. Olin onneton.
Joit liikaa. Join liikaa.
Käytit lääkkeitä liikaa. Käytin lääkkeitä liikaa.
Itkit ja huusit. Itkin ja huusin.
Jätit minut. Jätin sinut.
Tapoit rakkauden. Tapoin rakkauden.
Sitten itsesi. Sitten itseni.
***
Runotorstain 141. haaste tasan
09.09.2009 - 02:13
– Koska lastenohjelmat alkaa?
Matti avasi silmänsä, kaksoset nojasivat sängyn laitaan.
– Ei kai ne vielä, Matti haukotteli. – Äiti sanoo sitten. Sitten kun ollaan syöty.
– Missä äiti on?
Matti haukotteli uudestaan. Pää tuntui sekaiselta iltapäivänokosten jälkeen. Hän otti kännykän. Puoli kuusi. Puoli kuusi, eikä tuntunut vielä edes ruuan tuoksua.
Matti heitti peiton yltään. Kaksoset tuijottivat häntä ja toistivat kysymyksen.
– Missä äiti on?
– Keittiössä varmaan, Matti sanoi nousten. – Ruokaa tekemässä.
– Ei oo.
– Miten niin ei oo?
Matti oli varma, että oli kuullut unensa läpi Jaanan tulevan kaksosten kanssa. Jaana haki kaksoset tarhasta, kävi kaupassa ja tuli kotiin heti neljän jälkeen, teki ruuan, herätti Matin, joka nukkui päiväunet tultuaan töistä. Matilla oli herätys aamuisin viideltä, päiväunet olivat välttämättömät. Jaana sai sentään nukkua kuuteen.
Keittiön pöydällä oli lappu. Teen ruuan, kun tulen. Matti tuijotti paperia, eikä ymmärtänyt mitään. Hän katsoi kaksosia.
– Mihin äiti on mennyt?
– Ei me tiedetä. Me rakennettiin leegoilla.
– Onkohan se mennyt kauppaan? Jospa se unohti jotain.
– Ei se käynyt kaupassa yhtään.
– Miten niin ei?
– Ei sillä ollut kasseja, kun se tuli hakemaan meidät. Koska me syödään?
Matti avasi jääkaapin oven. Jääkaappi oli tyhjä viikonlopun jäljiltä. Hyllyllä oli lappu. Käyn kaupassa, kun tulen.
– Mitä helvettiä?
– Isi, sä kirosit!
Matti meni kylpyhuoneeseen, laski vettä lavuaariin ja huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä. Kylpyhuoneen peilissä oli lappu. Pesen kylppärin, kun tulen. Pesukoneen päällä oli lappu. Pesen pyykit, kun tulen.
– Mitä helvettiä?
– Isi, missä äiti on? Koska me syödään?
Matti ryntäsi kylpyhuoneesta ja kompastui imuriin, joka lojui olohuoneen ovensuussa. Imuroin, kun tulen. Televisioruudussa oli lappu. Pyyhin pölyt, kun tulen. Helvetti, Jaanalla oli ollut koko viikonloppu aikaa siivota. Mitä saatanaa se nainen oli tehnyt koko viikonlopun, kun Matti oli ollut kalassa kavereitten kanssa?
– Se on seonnut, saatana.
– Isi, mitä me syödään?
– Nyt hiljaa, mun on mietittävä!
Matin karjaisu sai kaksoset itkemään. Matti katsoi lapsia, katsoi ympärilleen. Koko asunto oli täynnä keltaisia PostIt-lappuja. Niitä oli seinillä, kirjahyllyssä, sohvalla, ikkunassa. Pesen ikkunat, kun tulen. Laskostan pyykit, kun tulen. Silitän, kun tulen. Lyhennän housusi, kun tulen.
Eteisen ovessa oli lappu. Tulen, jos tulen.
08.09.2009 - 02:54
Liisa havahtui oven kolahdukseen. Oli tyypillistä Ollilta paiskata ovi kiinni silloin, kun Liisa nukkui. Joskus mies oli jopa imuroinut Liisan nukkuessa, mutta oli onneksi ottanut vihjauksesta vaarin.
– Sinä voit ihan hyvin imuroida, kun minä olen kylvyssä. Minä en voi sietää imurin ääntä. Kyllähän sinun se pitäisi tietää.
Liisa katsoi kelloa. Se oli jo viisi. Iltapäiväkahvien aika. Liisa toivoi, että Olli olisi tajunnut ladata astianpesukoneen heti ruokailun jälkeen. Kahvia ei ollut mukava juoda koneen käydessä.
Olli ei ollut tietenkään muistanut ostaa mitään kahvin kanssa. Mihin muualle mies olisi mennyt. Toivottavasti oli sentään laittanut kahvin jo tippumaan. Liisa nousi sängystä, hieraisi selkäänsä ja päätti pyytää Ollia hieromaan illalla.
Asunnossa ei tuoksunut kahville, vaan paistetulta lihalta. Olli oli taas unohtanut avata parvekkeen oven ja tuulettaa Liisan iltapäivänokosten aikansa. Liisa huokaisi. Olli oli toisinaan toivoton. Miten ihmeessä ihminen pystyi unohtamaan asioita, jotka toistuivat päivästä toiseen?
Keittiön työtaso oli puhdas. Olli siivosi sen aina ennen ruokailua, sillä Liisa ei voinut sietää ruokailua epäsiistissä tilassa. Tänäänkin Olli oli tiskannut ruoantekoastiat valmistettuaan lounaan, ennen kuin kutsui Liisan syömään. Kattauksessa olisi ollut toivomisen varaa. Olli ei koskaan oppisi valitsemaan pöytäliinaan sopivan sävyisiä lautasliinoja. Miehellä ei ollut sellaista värisilmää, ja Liisa oli vaihtanut huokaisten jälleen kerran oikeat lautasliinat pöytään.
Liisan leukapielet kiristyivät hänen katsoessaan täysinäistä astianpesukonetta. Hän ei voinut käsittää, miksi Olli ei ollut laittanut konetta käyntiin. Liisa katsoi inhoten likaisia astioita, meni avaamaan parvekkeen oven ja hätisteli ummehtuneen ruuan hajua pihalle.
Kahvinkeitin oli puhdas ja tyhjä. Olli oli pessyt kannun aamukahvin jälkeen, mutta iltapäiväkahvista ei näköjään ollut tietoa. Liisa puri huultaan. Mitä ihmettä Olli oli oikein tehnyt koko iltapäivän?
Pyykinpesukoneessa oli edelleen märät pyykit. Olli ei ollut vienyt pyykkejä pihalle kuivumaan. Liisa paiskasi pesukoneen luukun kiinni. Kodinhoitohuoneen pöydällä oli yhä pino silittämättömiä pyykkejä.
Olli oli muuttumassa mahdottomaksi. Liisa tiesi, että hänen oli puhuttava vakavasti miehen kanssa. Luuliko Olli, että Liisa oli se, joka teki kaiken? Siinä tapauksessa mies luuli väärin. Edelleen. Neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen.
Ulko-ovessa oli lappu. Liisa katsoi vihaisena teippiä, jolla paperi oli kiinnitetty oveen. Teipistä jäisi ikävät jäljet maalattuun pintaan.
Lähdin ostamaan tupakkaa.
Liisa repäisi paperin kahtia. Olli oli sekoamassa. Eihän mies edes polttanut.
25.07.2009 - 11:30
Keskiviikko – Ne on luvanneet hienoa säätä viikonlopuksi. – Yhym. – Poutaa ja lämmintäkin. Menee kuulema hellerajakin rikki. – Yhym. Jaaha. – Just sopiva ilma tehdä jotain. – Hmm, yhym. Torstai – Sääennustukset vaan paranee. – Aha. – Vesikin on varmaan jo tosi lämmintä. – Hmm, joo. – Olisi ihana päästä uimaan. – Hmm. Yhym. Perjantai – Missä sä oikein olet? – Lähdettiin kaljalle tiimin kanssa töitten jälkeen, kun on niin hyvä ilma. – Kaljalle?!? Meidänhän piti lähteä mökille! – Mökille? – Niin, mehän sovittiin siitä jo viikolla! – Sovittiin??? – Niin sovittiin! Sä et koskaan kuuntele mua! Mehän sovittiin! – En mä vaan…muista, että oltaisiin sovittu…no, mutta jos huomenna sitten? – Siellä paistaa aurinko nyt! Mikset sä koskaan kuuntele? Miks mä en saa sua ymmärtämään? Sä elät kuplassa, ihan omassa maailmassas, eikä mikään mitä mä sanon kosketa sua! – Tota…mä en ihan totta muista, että me oltais sovittu. – Sovittiin me, mutta sä et välitä. Mä olisin halunnut mökille, mutta sulle kalja työkavereitten kanssa on tärkeämpää. – Älä nyt, ok, mä tuun kotiin ja jutellaan. – Sun kanssa on ihan turha jutella. Sä et koskaan sano mitään suoraan. Olisit sanonut, ettei sua kiinnosta lähteä mökille! Onks se niin vaikeaa? Puhua? Sanoa suoraan?
*** Pakinaperjantain 139. haaste kuplamaailmat
16.07.2009 - 21:35
Pelkään maata, joka liikkuu jalkojeni alla. Minä pelkään, hän tietää sen, mutta hän ei välitä. Hän vuokraa sen laudoista kyhätyn mökin, ranta on kaukana, sataa koko päivän, istumme sisällä peittojen alla, luemme, rakastelemme, juomme viiniä. Ennen nukkumaan menoa menen ulos, viini pakottaa rakossa, minua nukuttaa. Rinne alkaa liikkua, kun astun märälle nurmikolle. Mustanvihreä ruohikko velloo, ja vasta hänen sylissään huutoni lakkaa. Hassu, hän sanoo, nehän ovat sammakoita, ei niitä tarvitse pelätä. Hän tietää pelkoni, eikä hän kuitenkaan tee mitään. Laita valot päälle ennen kuin menet vessaan, hän neuvoo minua, kun olemme palanneet kotiin surkeasta mökistä. Sokeritoukat eivät pidä valosta, ne häipyvät viemäriin. Minä en voi, vastaan, minä tiedän kuitenkin, että ne toukat ovat siellä. Lattia lainehtii niitä. Ei niitä niin paljon ole, hän väittää. Muutama vain. Jos et halua nähdä niitä, älä sytytä valoja. Hän ei ymmärrä minua. Miten voin kulkea paljain jaloin vessassa, jonka lattia liikkuu askeleitteni alla? Eikö niistä pääse mitenkään eroon, kysyn häneltä. Pitäisi kai puhdistaa lattiakaivo, hän mutisee ennen nukahtamistaan. Lattiakaivo on musta, eikä hän puhdista sitä. Hän ei enää rakasta minua. *** Älä nyt ole höpsö, hän sanoo minulle sillan toisessa päässä. Ei tämä riippusilta katkea, ei putoa. Tämähän on huvipuisto, tämä on lapsille tarkoitettu, turvallinen. Tule yli. Tartun lujemmin kiinni köydestä tehtyyn kaiteeseen. Silta keinuu allani, ohitseni juoksee lapsia, kiljuen, kirkuen, hutera silta kieppuu. Älä katso siltaa, katso minua, hän huutaa minulle. Älä katso alas. Nostan katseeni, etsin hänen silmänsä sumun keskeltä. Hän ei hymyile, hänen silmänsä ovat kylmät, kyllästyneet. Hän ei enää rakasta minua. Hän haluaa päästä minusta eroon. Huomenna menemme suolle, hän päättää puolestani. Siellä pärjää ihan hyvin, kunhan pysyttelee pitkospuilla.
10.07.2009 - 22:21
Miehen lapset halusivat haudata isänsä. He toivoivat, ettei nainen tulisi hautajaisiin. Nainenhan ei ollut edes ollut naimisissa miehen kanssa. Lapset toivoivat naisen ymmärtävän, että tilaisuudesta tulisi kiusallinen, mikäli nainen tulisi paikalle. Nainen sanoi ymmärtävänsä. Hänellä ei ollut halua mennä hautajaisiin. Hän tiesi, ettei mies ollut siinä arkussa. Mies pysyi edelleen hänen luonaan. Lapset hautaisivat vain tyhjän ruumiin. Savi oli muotoutunut itsestään naisen käsissä. Hän ei tarvinnut miehen valokuvaa, hän ei tarvinnut muistoja muovatakseen miehen. Hän tunsi miehen jokaisen piirteen sormenpäissään, miehen kasvot, vartalon. Käsillään hän muovasi miehen uudestaan. Saven kuivumista odotellessa nainen valmisti itsensä. Mies oli rakastanut naisen hiuksia, nainen pesi pitkät suortuvansa lähdevedessä, antoi auringon ja tuulen kuivattaa punaisen kehrän reunustamaan kasvojaan. Hän siveli ihonsa salvialla, tuoksu toi hänen mieleensä sen hetken kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli tavannut miehen ensimmäistä kertaa. Savimies oli kahdessa osassa. Nainen syleili hahmon takaosaa, joka makasi odottaen penkillä. Nainen nousi, asettautui miehen päälle ja veti patsaan etuosan ylleen. Uunin suu aukeni, penkki liukui uuniin.
09.07.2009 - 13:17
Ateenassa kävelin paljain jaloin, Plakan kaduilla kivetys oli pehmeää, jalkapohjiin kerääntynyt lika suojasi ihoa. Miksi kuljet ilman kenkiä, minulta kysyttiin, vastasin: en pidä kengistä. Aikaisemmin sinä vuonna, talvella, lähtiessäni Turusta laivalla Tukholmaan, minulla oli jalassani lapikkaat. Pikkuvarvas oli murtunut, potkaisin pöydän jalkaan lähtiessäni. Lapikkaiden pohja oli kova, nahka paksua, jalka lepäsi hyvin, pikkuvarvas oli suojattu. Miksi sinulla on lapikkaat, tapaamani mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies kysyi. Kerrottuani syyn hän polkaisi rautaisilla saappaillaan jalkaani. Oliko se tämä jalka? Saattoi olla, vastasin, lähdin hänen luotaan. Sinä olet ihmeellinen, mies Ateenan yössä kertoi minulle. Pohjoisen villi, vapaa ja kaunis keiju. Kuljet paljain jaloin, pitkä hameesi ei paljasta mitään. Haluan oppia tuntemaan sinut. Hänellä oli avoauto, hiukseni takkuuntuivat, pitkät, punaiset hiukseni kietoutuivat pilvien lomaan, kun ajoimme rannalle. Hiekka oli hehkuvan kuumaa, silmän kantamattomiin kekäleitä, jalkapohjat paloivat rakoille, suolainen vesi kirveli haavoissa. Ei minua kannata oppia tuntemaan, sanoin miehelle palattuamme kaupunkiin. Pettyisit vain.
28.04.2009 - 02:17
-Mikäs sulla on? Sä näytät vähän happamalta. -En mä tiedä. Mä oon väsynyt. Vaikea herätä aamuisin. Jotenkin ei vaan huvita. -Vähän alakuloa ilmassa? -Niin kai. En mä tiedä. -Alakulo kuuluu elämään. Joskus on vaan sellaisia apeita päiviä. -Tätä on kestänyt jo aika kauan. Ja joka päivä tuntuu pahemmalta. -Ei niin kannata kiinnittää sellaiseen huomiota. Keskity siihen, mikä sulla on hyvää. -Hyvää? -Niin! Sulla on työ ja mies ja oma koti. -Niin… -Ei sulla oo mitään syytä olla sen kummemmin alamaissa! Joillakin ihmisillä on asiat ihan oikeasti huonosti. -Joo, totta kai, mutta…. -Häntä pystyyn! Ei sitä kannata ryvetä itsesäälissä. -Ei tää oo itsesääliä. Mä vaan olen väsynyt, eikä mikään huvita. Millään ei oo mitään väliä. -Älä ajattele sitä! Sä olet aina ollut niin negatiivinen! Jo pienestä pitäen. -Mä olen sellainen. -Höpö-höpö. Päivä paistaa risukasaankin, kunhan annat sen paistaa. Sinä teet aina niin suuren numeron noista huonoista päivistäsi. Elämään kuuluu huonoa ja hyvää. Yrittäisit edes joskus ajatella positiivisesti. -Niin… -Jäätkö sä syömään? Isä tulee kohta töistä. -Ei mulla ole nälkä. Mä lähden kotiin. -No, tuutteko te viikonloppuna syömään? -En mä tiedä. Soitellaan. -Kuule, osta itselles kimppu tulppaaneja. Kukat piristää aina!
10.04.2009 - 23:05
Ärrältä saa kaljaa aina, myöskin pitkäperjantaina. Äitiä, isää janottaa, karkkia lapset ostaa saa. Pääsiäinen yhtä juhlaa, isä rahaa sipsiin tuhlaa. Lapset hihkuu, äiti nauraa. Isä pomppii, alkaa laulaa. Päivä on lämmin, tuule ei. Isä perheelle sanoo: Hei! Mennään puistoon retkeilemään. Juostaan kaikki, kevään jo nään. Kuluu tunti ja toinenkin, ilta on mitä suloisin. Mäyräkoiran isä heittää nuotioon, se kylmän peittää. Vanhemmat kun nukahtavat, lapset tulen sammuttavat. Vanhempien kainalossa uni tulee tuokiossa. 27.03.2009 - 18:27
Mennään katolle, sinä ehdotat. Pudistan päätäni. Miksi ei? Tule, mennään. Minua pelottaa, vastaan, minä en halua. Sinä hymyilet. Tule vaan, sieltä näkee kauas. Minä en uskalla, minä en uskalla katsoa kauas, sanon ja päästän irti kädestäsi. Minä pelkään tätäkin hetkeä, etkö ymmärrä? Jos tämä hetki täyttää minut kauhulla, miten voisin katsoa kauas? Ymmärräthän? Minä en pysty siihen. Tämä hetki on riittävä, tämä hetki on enin mitä kestän. Jaksan. Sinä et vastaa. Olet jo kiivennyt katolle, kadotan sinut näköpiiristäni, olet poissa. Minä pysyn hetkessä, josta minulla ei ole voimia lähteä. En ole niin kuin sinä, en uskalla nousta, en kiivetä katoille, en katsoa kauas. En tulevaan.
***
Pakinaperjantain 122. haaste on katolla.
Pakinaperjantain ohjeissahan sanotaan "Osallistuakseen ei tarvitse kirjoittaa pakinaa vaan kaikenlaiset omat kirjalliset tuotokset, maalaukset, piirrokset, valokuvat yms teokset ovat tervetulleita."
Osallistukaa!
07.03.2009 - 02:06
Nainen pysähtyy nähdessään tutun ihmisen kaupassa. Nainen ei haluaisi tervehtiä ja hän katsoo vapaata pakoreittiä vihannestiskien suunnasta. Käytävä on kuitenkin täynnä ostoskärryjä.
Tuttava on ikävä ihminen. Kun sille sanoo hei, mitä kuuluu, se kertoo todellakin mitä sille kuuluu oikeasti, eikä tyydy vain sanomaan mitäs tässä, ei sen kummempaa, entäs itsellesi?
Sellaiset ihmiset ovat epämukavia.
20.02.2009 - 02:52
Sinisellä taivaalla on mustejälkiä. Kuu nukkuu matalalla. Se on suuri, valkoisenkeltainen ja täysi. Katson sitä ja mietin, muistuttaako se oltermannia niin kuin Johan sanoo.
Meillä ei ollut kotona koskaan Oltermannia. Joskus harvoin Edamia. Oikeastaan kukaan ei pitänyt juustosta, söimme lauantaimakkaraa. Ranskanleipää ja lauantaimakkaraa, suloinen, suloinen maku. Juomaksi kaakaota, joka tehtiin sekoittamalla kaakaojauhetta ja sokeria vaaleanruskeaksi tomuksi. Loraus kermaa joukkoon, tahmea tahna on melkein parempaa kuin suklaa, nuolen monta lusikallista ennen kuin kaadan kuuman maidon kuppiin.
Ei, ei meillä syöty lauantaimakkaraa, Johan vastaa kysymykseeni, meillä oli suolalihaa, joskus palvikinkkua. Niin, ja O’Boyta.
16.02.2009 - 02:13
-Ääää...äitti... -Älä nyt, kulta, äiti on puhelimessa...joo, bussissa...jotain puolen tunnin kuluttua...
-Äh-äh. Äittiäitti. -Ai, ei pääse? Eiks se Pinja vois antaa Rasmukselle Panadolia? Mä soitan sille vaikka, nähdään kohta....No moi, Kati täällä. Miten niin sä et tuu?...Anna sille Panadolia ja tulette!
-Ääääääää. Äittttiiiii! -Shh, nuku nyt, äiti on puhelimessa, shh...mitä? Ei 37,5 ole paljon ton ikäisellä. Laita Panadolia peppuun ja nähdään kahvilassa puolen tunnin kuluttua, jooko? Okei....hei, joku koputtaa, mä vastaan, moi, nähdään...Haloo....moi Hanna, joo, totta kai me ollaan tulossa. Katja ja Pinjakin on tulossa. Pakko päästä jonnekin. Mä olin koko eilisen päivän Sagan kanssa kotona. Ihan kamalaa.
-Ä-ä-ääääää..... -Shh, nuku nyt, äiti on puhelimessa....joo, Saga kitisee aina bussissa, ihan mahdotonta puhua kenenkään kanssa. Tosi ärsyttävää. Mitä sä sanoit? Mä en kuule mitään. Joo, bussissa ollaan....jotain vartin kuluttua, nähdään sitten, moi!
-Äääää-äääää....äitti...äää... -No moi, Satu tässä, kuule, Katja, Pinja ja Hanna tulee myös. Joko sä olet siellä? Me ollaan siellä jotain kymmenen minsan kuluttua. Nähdään. Kiva.
-Ä... -Nuku nyt, mä soitan Sarille...shhh...Voi ei, et kai sä oksentanut? Mikset sä sanonut, että sulla on paha olo!
14.02.2009 - 13:29
Ystävä on sellainen, jolle voi soittaa keskellä yötä ja itkeä, ettei jaksa enää, ja ystävä tulee, ottaa itkevän vauvan sylistä, sanoo, että mene nukkumaan, minä heijaan vauvaa, nuku nyt, nuku.
Ystävä on sellainen, joka alkaa nauraa, kun sille vie suklaata, eikä se sano, että mitä sinä nyt, vaan kysyy avataanko heti ja maistetaan.
Ystävä on sellainen, joka tarttuu kiinni kädestä, kun sanat eivät riitä, kun lohduttavat sanat ovat turhia, puristaa lujasti sormista ja kosketus kertoo, että kyllä me selviämme tästä, sinä selviät, olen tukenasi.
Ystävä on sellainen, joka lähettää tekstiviestin, koska tietää, että olet liian väsynyt puhuaksesi puhelimessa.
Ystävä on sellainen, joka saa sinut nauramaan.
Ystävä on sellainen, joka ei selitä millainen sinä olet, vaan tietää sen sanomattakin ja hyväksyy sen.
Ystävä on sellainen, jonka syliin sinä voisit nukahtaa, vaikka ei olisi koskaan edes halattu.
Ystävä on sellainen, joka tuo ruokaa, kun kaikki päivät kuluvat sairaalassa lapsen luona, eikä ehdi kauppaan ennen kotiin paluuta.
Ystävä on sellainen, joka on ja pysyy, vaikka sitä ei näkisikään usein.
Ystävä on sellainen, jolle voi sanoa, että mennään kävelemään hautausmaalle, siellä on mukavaa, ja ystävä on samaa mieltä.
Ystävä on sellainen, jollainen itsekin haluaisit olla.
Ystävä.
05.02.2009 - 09:17
Lumimiehen akka oli kylmää, oli jäätä. Milloin oli menkat, milloin särki päätä.
Lumimiehen pinna venyi sekä paukkui. Iltaisin tuvassaan akkaansa hän haukkui:
Jos ei kohta tipu lempeä ja huumaa, lähden oitis sinne missä meno on kuumaa.
Tuhahti akka ja matkalaukun pakkas. Ukon perään sandaalit viel nakkas.
Syvään etelään lumimies siis tuli. Aurinko vain lempi, lumimies suli.
*** Runotorstain 118. haaste Elegian kuvaan
15.01.2009 - 09:22
Jos kysyisit, vastaisin: ei, en ole vihainen sinulle, ei, en ole väsynyt sinuun, ei, en ole lakannut rakastamasta sinua. Jos kysyisit, vastaisin.
Jos kysyisin, vastaisit.
*** Runotorstain 115. haaste
07.01.2009 - 02:34
Sakke ei pystynyt kävelemään ja puhumaan samaan aikaan. Minulta meni pari viikkoa ennen kuin tajusin sen. Ensi-ihastuksen aiheuttama sokeus alkoi hellittää, tulin enemmän tietoiseksi ympäristöstäni, joka tuntui pysyvän paikoillaan aina, kun kuljimme käsi kädessä. Kävely hidastui, kun Sakke puristi sormiaan tiukemmin sormieni lomaan. Kävely pysähtyi, kun suutelimme. Askeleemme loppuivat, kun Sakke alkoi puhua. Oli talvi, oli kylmää, varpaani palelivat seisoessamme jalkakäytävällä. Puristin Saken kättä, yritin vetää häntä liikkeelle, mutta hänen lauseensa oli kesken. Vasta kun hän pääsi pisteeseen asti, hänen jähmettyneet jalkansa heräsivät eloon ja jatkoimme matkaa. Hetken kuluttua seisoimme kadunkulmassa. Liikennevalot huusivat vihreää, mutta Sakke puhui. Hänen kasvoillaan oli terve väri, pakkanen ei kiusannut häntä, ei hyydyttänyt hänen huuliaan, ei kangistanut hänen kieltään. Nykäisin hänet liikkeelle, ja hän vaikeni. Huomaatko sinä, että sinä pysähdyt aina, kun alat puhua, olisin halunnut kysyä häneltä, mutta en tehnyt niin. Hän oli kiltti, enkä halunnut saattaa häntä hämilleen. Kiusaantuneena hän ei löytäisi sanoja, vaan alkaisi änkyttää niin kuin hän joskus teki. Minua paleli liikaa. En halunnut enää pysähdellä. Irrotin käteni Saken kädestä, nousin jäätyneille varpailleni ja pyyhkäisin kohmettuneilla huulillani hänen lämmintä poskeaan. Hän jäi seisomaan risteykseen, kun lähdin. Hän oli hiljaa, liikkumatta. Tai ehkä hän puhui itsekseen, en tiedä, olin jo niin kaukana.
02.01.2009 - 02:38
Sinä talvena oli paljon lunta. Jouluun mennessä hanki ulottui polviin, uuteen vuoteen tultaessa sai tarpoa reisiä hivelevässä nietoksessa. Risto oli ostanut pullon viskiä, se tiesi, että halusin juoda. Istuimme Riston kuplavolkkarissa, hengitys huurusi ja puhaltelin kulausten välissä pullon pinnalle sumuisia kuvia. Risto rummutti sormillaan rattia. Äänetöntä rummutusta nahkaiset hansikkaat käsissä. Vuoden vaihtuminen oli muutaman tunnin päässä. Pullo vajeni, lumi auton ympärillä muuttui utuiseksi. Risto veti pipoa syvemmälle päähänsä, sillä oli kylmä. Risto jäi seisomaan auton vierelle, kun lähdin. Se halusi tietää, näkisimmekö me seuraavana päivänä. Kohautin harteitani, vastasin, etten vielä tiennyt, mitä uusi vuosi toisi tullessaan. Tyhjän pullon jätin sen autoon. Lunta satoi edelleen.
24.11.2008 - 02:50
-Mähän sanoin, et toisit kaljaa. -Mähän toin. -Eihän tääl oo ku sikspäkki. Mikset sä tuonut mäyristä? -Mul ei…mul ei riittäny rahat. -Miten niin ei riittänyt? Mitä helvettiä sä oot mennyt ostamaan? -En mitään erityist. Sellast vaan mitä tarvitaan. -Mitä sä tarvit siis. -Ja vauva. Mun oli ostettava tuttelii ja vaippoi. -Ja mitä tää on? -Se on lihaa. Jauhelihaa. Mut mä sain sen poistoaltaast, kolmenkymmenen prossan alennuksella. Mä aattelin, et jos tekis illaks vaik pitsaa. -Aattelit? Ihanko totta? Älä turhaan. Se ei oikein oo sun juttu. -Mutta…mä… -Jos sä osaisit ajatella, sä olisit tuonut sen mäyriksen niin kuin mä pyysin. -Mutku…mä… -Helvetti, että sä osaat olla vaikee. Mä pyysin. Pitääks mun käskee sua? -Ei, älä. Mä tuon seuraavalla kerralla ku mä meen kauppaan. -No, ala mennä. -Nyt? En mä voi. Vauvan pitää saada ruokaa, se alko itkee jo, ku me tultiin takas ostarilta. -Ei se kuole nälkään. Sä syötät sitä ihan liikaa muutenkin. Koko ajan työntämässä sen suuhun jotain. -Mutta…mä… -Mee jo. -Mutku mulla ei oo rahaa. -Hankit jostain. Käy vaikka mutsillas ja lainaa tai ihan mistä vaan. Myy vaikka persettäs. -Mä… -Mä-mä-mä. Saatanan lammas. Eiks riitä, että mä pyydän? Onks mun käskettävä sua? Pakotat sä mut siihen?
04.11.2008 - 02:22
-Moi. Hei kuule, mun on pakko perua se sunnuntainen. Silloinhan on isänpäivä ja me mennään Jennan kanssa mun vanhempien luo syömään. -No, ei se mitään. -Mä en ymmärrä, miten mä unohdin, vaikka mä olin jo ostanut iskälle lahjankin. Mä hankin sellaisen kiikarin, jolla voi bongata lintuja. Se on alkanut harrastaa lintuja, kun se jäi eläkkeelle. -Sehän on kiva. Se varmaan tykkää siitä. Sä ostat sille aina kivoja lahjoja. -Onhan se mun iskä! -No, mites Jenna? -Mitäs siitä? -Näkeeks se Jussia sunnuntaina? -Ei tasan tarkkaan näe! Mä en aio edes lähettää sille sitä isänpäiväkorttia, jonka Jenna teki sille tarhassa. -Ai jaa. -En mä Jennalle sitä sano, etten lähetä. Sanon niin kuin ennenkin, et lähetin kortin, mut isäs ei vaan viitsi vaivautua vastaamaan. -Hmm. -Jos Jussi haluaa leikkiä isää, se voi tehdä sen huoransa kanssa lapsen. Jos se olis halunnut leikkii isää, se ei olis jättänyt mua. Ja Jennaa. -Niin... -Mut mennään joku toinen kerta sit leffaan, eiks niin. Soitellaan. -Jep.
28.10.2008 - 02:47
- Sä oot myöhässä. - Olenko? Sori. Mitä kello on? - Kolme yli kuus. - Kolme minuuttia myöhässä. - Niin.
- Mä en tykkää tästä paikasta. - Mikset? Jäädään tänne, ulkona sataa. - Täällä ei saa lattea. - Otetaan tavalliset kahvit. - Mä en tykkää tästä paikasta.
- Miks sun pitää koko ajan kiemurrella? - Kiemurtelenksmä? Sori. Mä en huomannut. - Sä et koskaan huomaa mitään. - Haluutsä mennä leffaan? - Ei siellä mene mitään hyvää.
- Mä en tykkää tästä paikasta. - Mut tääl on aika hyvää musiikkii. - Mä en haluu tanssii. - Istutaan sit vaan. - Tääl on tylsää.
- Miks mä aina joudun seisomaan? - Nää yöbussit on niin täynnä. - Mä en tykkää, ku mä joudun seisomaan. - Ei täällä oo istumapaikkoja. - Mä vihaan seisomista.
- Miten niin sä et tuu sisälle? - Musta tuntuu, etttei tästä tuu mitään. - Miten niin? - Ei vaan tuu. Sori. - Painu helvettiin.
- Mun oli ihan pakko soittaa sulle. Nukuiksä? Se saatanan sika jätti mut. - Miks ihmeessä? - Mä en käsitä. Se on tosi outo. Mä en tajuu. - Sika. - Mä en oikeastaan ees välittänyt siitä, et sikseen ei haitttaa. Se oli kaameen tylsä.
27.08.2008 - 02:20
 -Mä rakastan sua. -Niin mäkin sua. -Mikset sä koskaan sano sitä ensteks? -Sano mitä? -Että sä rakastat mua. Mun pitää aina sanoa se ensin. -Onks sil mitään väliä kumpi sanoo ensin? -Miks mun pitää sanoa se ensin, ja sitten vasta sä? -En mä tiedä. Sä vaan ehdit ensin. Ei kai sil oo mitään väliä? -On sillä. Sä et koskaan sano sitä ensin. Sä et välitä. -Välitänhän mä. -Mutta sä et sano sitä ensin. Aina mä joudun sanoon. -Älä nyt taas. Ei tehä tästä riitaa. -Sä et välitä musta edes niin paljon, että sä viitsisit riidellä mun kanssa. 07.03.2008 - 08:18
-Henri ei koskaan muista meidän hääpäiväämme!
09.01.2008 - 18:28
 Mies ei voinut olla ajattelematta, olisiko heidän liittonsa jatkunut, jos nainen olisi edes kerran halunnut miestä. Jos mies olisi nähnyt naisen silmistä, että nainen halusi häntä miehenä. Viimeisten yhteisten hetkien aikana naisen silmät olivat näyttäneet pitkästyneiltä. 09.01.2008 - 02:00
Nainen ei voinut olla ajattelematta, olisivatko asiat menneet eri tavalla, jos mies olisi edes joskus ottanut syliin. Jos mies olisi vetänyt lähelleen, ottanut syliin ja halannut. Ei mitään muuta. Silti nainen kaipasi edelleen kosketusta. Mies tyydytti hänet seksuaalisesti, mutta kosketuksen kaipuu sai naisen lähtemään. Mies ei ymmärtänyt naisen lähtöä, ei eron syytä. Nainen ei jaksanut enää selittää. 04.12.2007 - 01:05
HUOM! Seuraava tarina sisältää useammin kuin kerran vittu-sanan, joten jos kyseinen sana loukkaa, kannattaa jättää tämä tarina väliin, ettei suotta pahoita mieltään  -Valkkari jäillä, tyttö pyytää tullessaan baaritiskille.
–Mitä sä tuijotat?
16.11.2007 - 01:28
Hän haki minut aamulla. -Laita jotain musiikkia, sanoin, en halua kuulla ajatuksiani.
Iltapäivällä hän pysähtyi syömään. Odotin autossa. Hän tuli takaisin mukanaan sipsejä, suklaata ja vettä, söi vähän ja käynnisti jälleen moottorin näyttäen tyytyväiseltä. Hän kääntyi päätieltä pienemmälle tielle ja hiljensi auton vauhtia. Tietä reunustavat puut olivat tummia ja aurinko piiloutui vihreän varjon taakse. Varjojen tullessa lähemmäksi ilma muuttui viileämmäksi.
***** 05.11.2007 - 01:55
 -Oleksä koskaan tullut ajatelleeksi, että se ei olekaan
rakkautta pelkästään?
26.10.2007 - 04:01
 -Mä en käsitä sua, miks sä haluat noiden kaikkien
kännykkänumerot? Ethän sä aio koskaan soittaa noille tyypeille!
19.07.2007 - 22:09
 -Keneltä se tekstiviesti oli?
08.07.2007 - 19:11
 Nainen riisuu vaatteet saunan eteisessä. Hän sytyttää valon terassin lamppuun. Valo on himmeä ja terassin alapuolella kasvavat pensaat peittävät lampun osittain. Ennen nainen ei tarvinnut valoa. Anoppi odotti häntä laiturilla, toppatakkiin kääriytyneenä. Odotti ja puhui, piti huolen siitä, että nainen ui rannan suuntaan, että nainen tuli takaisin. Hän kääntyy selälleen ja antaa jalkojen räpylöidä laiskasti ennen kuin alkaa kellua. Taivas on haalea. Tähdet näkyvät vain sumeina pisteinä. Kesä on vasta alussa. Elokuun lopulla, syyskuun alussa, taivas on yhtä musta kuin järven pinta, samettista mustaa, jonka pinnalla sädehtivät miljoonat tähdet. 13.04.2007 - 21:30
Tämäkin kirjoitus marraskuulta 2005 kerää jonkin verran spämmiä, joten siirrän sen tälle päivälle uutena päivityksenä. Kommenteista on tehty kooste, mutta uudestaankin voi kommentoida...
 Ritva meni keittiöön. Mies jäi makaamaan vielä
hetkeksi sänkyyn. Kauaa se ei siellä olisi, kohta se ottaisi
vaatteensa, lähtisi kotiin. Yrittäisi taas puhua jotain, keskustella,
tehdä lähtemisen helpommaksi itselleen. Ritva halusi jotain
raikasta, jotain, joka huuhtoisi tympeyden suusta, jotain, joka peittäisi kitalaella tuntuvan miehen maun.
Se irvisti, kun se antoi hedelmän takaisin Ritvalle. Katsoi ohi ja lähti. 09.04.2007 - 11:11
 Kuka sinä olet, sinä, jolle hän lähettää tekstiviestejä, jonka luona hän on, kun ei tule kotiin? Kuka sinä olet, joka kuuntelet häntä, olet valmis avaamaan ovesi, ottamaan siipiesi suojaan, vuoteeseesi? Missä sinä olet, joka annat hetken sylin, hetken mahdollisuuden olla jotain muuta, sitä mitä hän ei ole? Kuka sinä olet? Miltä sinusta tuntuu nyt, kun hän on kotona perheensä kanssa, kun hän on peitellyt lapsensa uneen, nukkunut vieressäni, hieronut harteita, kuiskannut jälleen korvaani, ettei koskaan, koskaan voisi jättää minua. Miltä se tuntuu? Olla valmis, kun hänelle sopii, kun hänellä on aikaa? Odottaa, että hän tulisi? Jos tulee? Odottaa ja pettyä? Miltä se tuntuu? Itketkö iltaisin, kun kaipaat häntä, tietäen, että hän makaa vieressäni, että hän tuntee sieraimissaan minun tuoksuni, kitalaellaan minun makuni? Puristatko tyynyä valkoisin rystysin, tukahduttaen huutosi kylmään lakanaan? Miltä se tuntuu, olla sellainen, jonka luo tullaan, kun tekee mieli panna? Kun tekee mieli vaan naida jonkun kanssa, eikä puhua, eikä sitoutua, eikä ajatella tätä hetkeä pidemmälle? Miltä se tuntuu? Kun saat tekstiviestin, oletko malttamaton, valmistaudutko häntä varten, menetkö ikkunaan, kuunteletko hänen tuloaan? Katsotko kelloa ja mietitkö, jääkö hän luoksesi tänä yönä vai onko hänen jälleen lähdettävä, tultava kotiin, nukutettava lapset, rakasteltava minun kanssani? Tiedätkö jo, että hän ei viivy hetkeäkään liian kauan? Tiedätkö jo, että sinä olet vain sellainen, jonka luona käydään, jonka luokse ei jäädä? Tiedätkö, kuka olet? 20.03.2007 - 03:30
 -Mitä me syötäis tänään?
28.01.2007 - 04:38
 -Jaaha, minä taidan alkaa tehdä ruokaa.
27.12.2006 - 04:37
 Tekstiviesti kilahti kännykkään. 15.12.2006 - 04:25
 Äiti ei koskaan huutanut apua. Se huusi vaan isää lopettamaan, mutta ei isä lopettanut. Se oli kamalan kiukkuinen. Se juoksi äidin perässä ja välillä äiti tuli karkuun minun huoneeseeni. Ovea ei saanut lukkoon, mutta isä ei koskaan tullut sisälle. Ei se uskalla, äiti kuiskasi tullessaan viereeni peiton alle. Se ei halua, että sinä heräät. Nukutaan nyt. Kyllä se kohta hiljenee ja jos hyvin käy, se sammuu telkkarin eteen. Onneksi ei ole naapureita. Joku olisi varmaan jo soittanut poliisit. Ja siitä ei sinun isäsi tykkäisi. Nukutaan nyt, kulta-pieni, ei tässä ole mitään hätää. Välillä tämä vaan on sellaista. Aikuisten välillä. 08.12.2006 - 07:29
 -Mä en oo onnellinen.
02.12.2006 - 05:20
 - Mikset sä oo vastannut? Mä oon yrittänyt soittaa sulle
vaikka kuinka monta kertaa!
14.11.2006 - 05:00
 Aluksi surffailu oli ollut satunnaista. Nainen oli lukenut erilaisia keskustelupalstoja, löytänyt chatit, siirtynyt seuraavaan paikkaan osaamatta kiinnittyä mihinkään, löytämättä sitä mitä etsi. Mitä se oli mitä hän kaipasi, sitä ei nainen tiennyt, mutta hän tiesi tuntevansa sen, kun se osuisi kohdalle. Nainen lähetti miehelle meilin, kahdeksannen sinä päivänä. Mies ei vastannut. Ei sinä päivänä. Ei seuraavalla viikolla. Ei koskaan.
05.11.2006 - 05:42
 - Kuka se oli?
23.10.2006 - 05:39
 -Leenasta tulee mummi.
15.10.2006 - 05:43
 -Tajusin vasta eilen, että sitä se on.
30.09.2006 - 06:34
 Bussimatka oli helvetillinen. Niina tiesi, ettei kuski ajanut tavallista lujempaa, ettei ollut mitään vaaraa, että kaikki muut matkustajat istuivat rauhallisina lehtiään lukien, kuunnellen musiikkia, puhuen kännykkäänsä, ajatuksiinsa vaipuneina. Kukaan muu ei pelännyt.
20.09.2006 - 06:04
  Kaksi naista lattiatyynyjen päällä.
11.09.2006 - 05:55
 on se sitten suloinen tarvitsee minua ja miten se kuuntelee joka ei ole kylmä ja kuollut se on niin hellyttävä kun se aina eksyy sinä et ole koskaan kysynyt tietä se on pehmeää ihoa lähetän sinulle tekstiviestin kiipeän naiseni kanssa sänkyyn sinun silmäsi eivät ole nauraneet enää vuosiin
******** saman teeman uudempi variaatio
20.08.2006 - 06:40
 Heidi mietti soittaisiko hän Tompalle junasta ja pyytäisi tätä tulemaan vastaan asemalle, mutta unohti sitten koko asian, kun kaksoset alkoivat tapella. Reissu oli ollut muutenkin raskas, isä ja äiti eivät tehneet muuta kuin istuivat teeveen ääressä kaiket päivät paheksuen maailman menoa, rikollisuutta, maahanmuuttajia, sosiaalipummeja ja saatanan palvojia. Heidin pinna oli katkennut neljäntenä päivänä ja vaikka äiti ihmetteli, miksi he eivät olleetkaan koko viikkoa, niin kuin oli sovittu, Heidi piti päänsä, kaksoset kiljuivat riemusta ja he lähtivät kotiin kolme päivää aikaisemmin.
01.08.2006 - 06:05
- Lähetsä tanssiin?
- Ai…sun kanssas?
09.07.2006 - 07:51
Halipula-Hanna, Tule-tänne-Tiina, Kuuntelija-Katri, Silittäjä-Sirpa? Kenet sinä tapaat tänä iltana? Kenet noista täydellisistä pikku naisista, jotka osaavat eksyä tieltä ja pyytävät apua, jotka pelkäävät ja tarvitsevat suojelusta? Jotka eivät ymmärrä naisia, jotka eivät ymmärrä miehiä. Jotka sanovat, että minä kuuntelen, minä ymmärrän, minä olen tässä, raukka-pieni, tule viereen, otan syliin, lutunen ja mutunen ja halataan. Jos vain oma vaimosi tajuaisi, millainen aarre sinä olet, jos ei se olisi niin kireä ja kylmä ja ajattelisi vain siivoamista, voi kulta-pieni ymmärrän kyllä. Tule tänne. Kenen luo sinä menet? Kuka tarvitsee sinua tänä iltana? Kuka on avuton? Hellä? Hupsu? Jaksaa kuunnella? Kuka?
20.06.2006 - 07:10
18.05.2006 - 06:06
05.05.2006 - 06:45
24.04.2006 - 06:20
10.04.2006 - 06:25
20.03.2006 - 06:45
13.03.2006 - 07:58
06.03.2006 - 07:27
12.02.2006 - 08:55
06.02.2006 - 14:22
-Ei tääl oo mitään.
05.02.2006 - 09:37
-Anna pillua.
03.02.2006 - 17:13
-Hei kulta, millainen päivä oli? -Aika sellainen… -…rankka?
20.01.2006 - 14:50
16.01.2006 - 07:47
Ilta oli pimennyt ikkunoiden takana, mutta nainen ei
halunnut sytyttää valoja. Hän katsoi hämärässä istuvaa miestä, tämän pitkiä,
hoikkia sormia, jotka olivat kiertyneet lasin jalan ympärille.
13.01.2006 - 07:41
-Lopeta jo.
-Sä et koskaan opi.
29.12.2005 - 08:02
Sami ei jaksanut laittaa porraskäytävään valoja. Jokainen ylimääräinen liike tuntui kipeästi lihaksissa. Ronkainen oli katsonut Samin lähtöä, kysynyt, pärjäätkö ihan varmasti ja Sami oli nyökännyt. Ajomatka oli lyhyt töistä kotiin.
27.12.2005 - 08:07
Muita lahjoja ei hänelle ollut. Jari istui Annen vieressä ja availi omia pakettejaan. Lapset olivat ostaneet Jarillekin suklaalevyn. Anne seurasi Jarin sormia, jotka irrottivat teippejä huolellisesti ja varovasti niin, että paperi ei repeytynyt. Joulupaperin Jari taitteli tarkasti.
11.12.2005 - 08:39
Tonin, joka seisoi oven suussa, Katja oli jo unohtanut. 01.12.2005 - 07:32
Kuumennan hehkuviinin suulleni sopivaksi, sopivaksi sinulle suudella minua, mausteinen ja tulinen on huultesi hehku. Syötän sinulle suklaata, nugaata, pehmeää marenkia, rikon rusinat hampaillani, pähkinät pienennän, annan sinulle enemmän kuin itseni. 29.11.2005 - 17:36
He olivat juuri rakastelleet. Mies makasi vielä naisen päällä. Hän antoi sydämen lyöntien tasaantua, imi sisäänsä naisen tuoksua. Nainen oli pehmeä. Mies painoi kasvonsa naisen kaulakuoppaan, maistoi huulillaan hikeä, jota oli kerääntynyt silkkiselle iholle. Nainen liikahti. Mies tiesi, että se oli merkki. Hän vetäytyi pois ja kierähti omalle puolelleen. Hänen kätensä jäi naisen rinnalle. Hänen huulensa painautuivat naisen korvalehdelle. 23.11.2005 - 13:03
18.11.2005 - 15:46
Taija
imi pillinsä läpi vaaleankellertävää drinkkiään. Hänen kultaiset
hiuksensa kehystivät siroja kasvoja, ja jälleen kerran en voinut olla
ajattelematta, miten ulkonäkö saattoi pettää.
16.11.2005 - 15:55
Hän oli uskomattoman
hyvännäköinen, juuri sitä tyyppiä, joka ei koskaan katsonut minua toista
kertaa. Jos edes ensimmäistäkään kertaa. Tuollaiset tyypit oli varattu
toisenlaisille naisille. Sellaisille, jotka purjehtivat ravintolaan varmana
omasta viehätysvoimastaan, tulivat voittajina ja lähtivät saaliin kanssa. Tilasin uuden siiderin. Kello
oli vasta vähän, mutta olin jo seonnut laskuissani. Siideri taisi olla viides.
Tai kuudes. Oli miten oli, oloni alkoi olla mukava, eikä yksin istuminen
baaritiskillä tuntunut enää niin kiusalliselta. Päätin hymyillä miehelle, kun
hän seuraavan kerran katsoisi minuun. Kulautin lasin tyhjäksi, tilasin uuden
siiderin ja yritin pyydystää miehen katseen. Kahden tupakan jälkeen hänen
silmänsä vilahtivat ohitseni ja hymyilin hänelle. Vaikutus oli järisyttävä. Hän
nousi ja lähti kiertämään baaritiskiä. Tyhjensin lasin katsoessani, miten hän
lähestyi minua. Hän oli jumalaisen komea. 13.11.2005 - 09:47
Mikko oli helvetin pahalla tuulella tullessaan keittiöön. Häntä janotti ja kusetti ja tieto siitä, että krapula odotti vain sopivaa hetkeä iskeäkseen, vitutti häntä entisestään. Keittiön pöydällä oli kakku.
10.11.2005 - 15:54
02.11.2005 - 15:30
30.10.2005 - 12:21
26.10.2005 - 16:05
24.10.2005 - 18:11
Sadan prosentin lisäys ei aina ole paljon. Hän oli naimisissa ja ehkä hän siksi piti itseään hyvänä rakastajana. Olihan hän saanut vaimon. Niin, ja minut. Vähemmästäkin mies alkaa kuvitella itsestään mitä tahansa. Kuten myös nainen. Niin kuin minä, joka siis kuvittelin saavani hyvää seksiä ilman sitoutumisen pakkoa. Olihan hänellä vaimo.
Kulttuurivihkojen ansiosta sain häneltä parhaan panoni. |
Kirjoittaja
 susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||||
