Hän haluaa aiheuttaa hämmennystä, hätkähdyttää, koska hänestä on mukava nähdä avuttomia ihmisiä. Usein hän sävähdyttää käyttämällä sanoja, jotka ovat ristiriidassa hänen ulkoisen olemuksensa kanssa.

Hän voi näyttää suloiselta pikkutytöltä, mutta hänen puheensa pääosa koostuu vittu-sanasta.

Hän voi näyttää aikuiselta naiselta, mutta hän puhuu kuin äijät. Itse hän sanoo puhuvansa suoraan, rehellisesti, asioista niiden oikeilla nimillä.

Hän ei vain tajua, että oikeastaan kukaan ei ole kiinnostunut hänen rehellisyydestään, sillä se on päälle liimattua, ilmaisu on itsetarkoitusta ilman sisältöä.

Hän voi näyttää nuorelta ja viattomalta pojalta, mutta hänen puheensa on kyynistä, kaikki tuska poissa, jäljellä vain hienostunut kyllästyminen maailmaan.

Hän voi näyttää kaapin ovelta, mutta hänen lempipuheenaiheensa on tarina siitä, miten hän löysi sisäisen naiseutensa ja sai kosketuksen tunteisiinsa.

 

Hätkähdyttäjä nauttii muiden ihmisten epävarmuudesta, koska sellainen saa hänet tuntemaan itsensä varmaksi. Hän kieltäisi, jos joku epäilisi häntä epävarmaksi.

Hänhän on rohkea. Erilainen.

Ja äärettömän huomion kipeä.

 

 

 

 

 

 

Hän on ihminen, jolle oma mielipide on totuus. Ei ole olemassa muita totuuksia, vain muita mielipiteitä.

 

Hän rakastaa keskustelua, mutta hänen kanssaan ei ole antoisaa keskustella. Hän haluaa muidenkin tietävän, että hän on oikeassa, ja siksi hänen puheeseensa tulee inttämisen ja vakuuttamisen maku. Vaikka hänen kanssaan olisi samaa mieltä, keskustelukumppani ärtyy.

 

Itseään hän pitää väittelemisen mestarina, vaikka joskus hän ihmettelee, miksi edes väitellä niiden kanssa, jotka eivät ymmärrä, että hänen mielipiteensä ja totuus ovat synonyymeja.

 

Hänen tapauksessaan asiat eivät riitele, vaan ihmiset.

 

 

 

 

 

Hän on ihminen, joka muistaa kaikkien syntymä- ja nimipäivät, niin sukulaisten, naapureiden, tuttavien kuin työkavereidenkin.

 

Hän muistaa hääpäivät, serkkujen lasten rippijuhlat. Hän on työpaikalla se, joka kerää rahat kukkiin, jotka annetaan halauksen kera äitinsä menettäneelle työkaverille.

 

Hän lähettää sairaille ”parane pian”-kortteja. Hän soittaa vanhainkotiin muuttaneelle entiselle naapurilleen tämän miehen kuoleman vuosipäivänä ja on valmis kuuntelemaan.

 

Hän muistaa kaiken, mutta kukaan ei muista häntä, ja kun hän kuolee, hänen haudalleen ei lasketa kukkia. Kukaan ei ole ottanut sitä tehtäväkseen.

 

Sehän olisi ollut hänen hommansa.

 

 

 

 

 

 

 

Negatiivinen ihminen etsii jatkuvasti virheitä. Hän lukee lehtiä löytääkseen asiavirheitä. Toimittajat eivät tiedä mistään mitään, ja jos luulevat tietävänsä, ovat siinäkin kohtaa väärässä.

 

Hän tarkastelee televisiota vain saadakseen tukea omalle näkemykselleen: siihen, että televisio-ohjelmat, uutiset, elokuvat ja dokumentit vilistävät virheitä. Elokuvia katsoessaan hän tuntee tyydytystä nähdessään, että 50-luvulle sijoittuva miljöö on lavastettu 60-luvun alun huonekaluilla.

 

Itse hän ei pidä ominaisuuttaan negatiivisuutena vaan mediakriittisyytenä ja medialukutaitona, ja hän on varma siitä, ettei kenelläkään muulla ole tuota ominaisuutta, sillä lähtökohtaisesti hän pitää muita ihmisiä epäloogisina, epäselvinä ja jokseenkin tyhminä.

 

Hänen negatiivisuutensa ei siis kohdistu vain asioihin, vaan myös ihmisiin, ja hänen lähellään olevat ihmiset ovat yleensä tyhjiin puristettuja, vailla minkäänlaista energiaa. Hän on lytännyt heidät negatiivisuudellaan niin, että he itsekin uskovat olevansa hölmöjä tunneihmisiä, jotka eivät osaa erottaa totuttaa valheesta, ei tunteita järjestä, ei mustaa valkoisesta.

 

 

 

 

Hän ei pidä naisista. Olisi ehkä liioittelua sanoa hänen vihaavan naisia, ainakin hän itse olisi ensimmäisenä kieltämässä asian. Itse asiassa hän sanoisi pitävänsä naisten puolta, olevansa naisasialla. Puhuuhan hän naisen asemasta yhteiskunnassa, miehen vallasta alistaa naisia, vääristyneistä rakenteista, jotka pakottavat naisen muottiin, joka oksettaa ja kuvottaa.

Hän halveksii naisia, jotka haluavat näyttää kauniilta, sillä hän uskoo ainoastaan sielun kauneuteen. Hän ylenkatsoo naisia, jotka huolehtivat itsestään käymällä pilateksessa ja kosmetologilla, sillä hänen mielestään yksikään nainen ei halua huolehtia itsestään itsensä takia. Takana on aina miellyttämisenhalu, joka kohdistuu miehiin, sekä tarkoin harkittu piikki, joka kohdistuu naisiin, jotka eivät huolehdi itsestään, vaan antavat kilojen kertyä, kasvojen harmaantua ja joiden hiusten värihuuhtelu on enää haalea muisto uloskasvaneen permanentin haurastuttamassa hiuslatvassa.

Niin kuin kauniita, hän väheksyy myös tyhmiä naisia, joiden päivät täyttyvät toisaikaisista askareista, jotka nekin on vain valjastettu miehen toiveiden täyttämiseen. Sillä mitä muutakaan on naisen ikiaikainen kehä kotoa-töihin-kauppaan-kotiin kuin orjan työtä? Ja onko kukaan nähnyt miesorjaa, hän kysyy. Kuka mies suostuisi samaan kuin nämä tyhmät naiset?

Hän ei pidä nuorista naisista, sillä heidän pukeutumisensa on mautonta ja kaiken sen mauttomuuden tarkoitus on vain toteuttaa miesten fantasioita ja ärsyttää vanhempia naisia, joilla on järkeä pukeutua sään ja tilaisuuden mukaan. Hän itse käyttää pukeutumisessaan sitä arvostelukykyä, joka nuorilla, kauniilla ja tyhmillä naisille on solahtanut miesten taskuun.

Kuitenkaan hän ei haluaisi olla mies. Hän haluaisi vain olla ainoa nainen. Koska hän tietää, että se on mahdotonta, hän toivoo sen sijaan, että muut naiset ymmärtäisivät olla hänen kaltaisiaan: älykkäitä, huumorintajuisia ja tasavertaisia kumppaneita miehille.

-Olen syrjässä. En kuulu enemmistöön. Olen marginaalia. Taiteeni on marginaalista, se ei kosiskele massoja, se ei itse asiassa avaudu massoille. Olen laitamilla. Laitakaupungin kasvatti. Syrjäytynyt. Ajautunut tähän tilaan vapaaehtoisesti. Tulen toimeen vähällä, minulle riittää taiteeni, en juokse rahan perässä, en kumarra mammonalle, en kaipaa mitään. Minun on hyvä olla täällä syrjässä. Melon vastavirtaan, en piittaa yleisistä virtauksista, en kaipaa yhteiskuntaa holhoamaan. Teen oman pääni mukaan. Toimin oman haluni sanelemana.
-Millä sinä elät? Oletko saanut apurahoja?

-Minä en usko rahaan. Minä asun ystävien luona. Kierrän, olen elämän kiertolainen, joskus jopa rakkauden kerjäläinen, mutta en koskaan mitään pakosta. Minulla on paljon tuttuja. Asun ystävieni taloissa niin kauan kunnes on jälleen aika jatkaa matkaa.
-Lähdet kun he kyllästyvät sinuun?

-Sen voisi myös ilmaista noin, mutta itse näen sen vimmana päästä eteenpäin, sillä en halua pysähtyä, pysähtyminen merkitsee kuolemaa ajattelulle.
-Mitä sinulla on työn alla juuri nyt?

-Minä olen työ. Kaiken aikaa. En tee eroa teosteni ja itseni välillä.
-Eli et tee siis mitään. Onko sinulla nälkä?

-Jos tarjoat, en kieltäydy.

 

 

 

Hän rakastaa draamaa. Hän haluaa olla Draama itse ja siksi kaikki, mitä hän sanoo, tekee ja mitä hänelle tapahtuu, on elämää suurempaa ja hän puhuu Elämästä ja Tunteista Isoilla Alkukirjaimilla.

Liioittelu on hänelle yhtä luontaista kuin hengittäminen, eikä hän pidä tarinoiden paisuttamista paheena, sillä Ne Tarinathan ovat oikeasti Suuria, eikä kenellekään muulle voi tapahtua mitään sellaista! Kenenkään muun auto ei hajoa juuri kaikkein ruuhkaisimmassa risteyksessä. Kukaan muu ei saa yhtä pöyristyttävän huonoa palvelua ravintolassa. Kenenkään muun naapurissa ei asu niin äänekkäitä/outoja/ ärsyttäviä/liikalapsisia/juopottelevia ihmisiä! Kenenkään muun ikkunan alla ei pesi yhtä äänekkäitä lintuja, eikä kenenkään muun lenkkipolulla ole yhtä paljon koiran paskaa. Kukaan muu ei edes tiedä mitä masennus on! Muut saattavat kärsiä apeudesta, alakulosta, mutta he eivät todellakaan ymmärrä, miltä tuntuu olla täysin masentunut. Kuten he eivät myöskään tiedä, minkälaista on Täydellinen Hullaantuminen!

Muut ihmiset ovat draamaihmisen mielestään tylsiä taviksia, joiden ympyrät ovat pienet, tunkkaiset ja typerät, eikä hän voi olla ihmettelemättä, eivätkö nämä ihmiset kuole silkasta ikävystymisestä (Onneksi heillä on hänet. Ja vaikka hän ei heitä arvosta, hän tarvitsee heitä. Hän ei ole mitään ilman yleisöä. Ja he! Myös he tarvitsevat häntä, sillä keneltä muulta he kuulisivat, minkälaista heidänkin elämänsä pitäisi olla?). Vaan pitkästyttävää tämän yleisön oma elämä on! Draamaihminen näivettyisi alta aikayksikön, jos hänen pitäisi tyytyä harmaaseen elämään, jossa tasaiset tunteet ja arki ovat synonyymit toisilleen. Missä on näiden ihmisten elämän rikkaus?

Ai niin, eihän heillä voi olla tylsine tapahtumineen rikasta elämää! Rikas Elämä vaatii Suuria Tunteita, Järisyttäviä Tapahtumia, Kaikkein Kovimpia Kolhuja, Pahimpia Pettymyksiä ja Petetyksi Tulemisia ja Raivoisaa Rakastumista. Noin niin kuin aluksi.

Hän haluaisi olla paha. Olla syntinen voisi kuvata hänen haluaan, mutta koska hän ei usko syntiin, hän ei voi määritellä itseään sillä tavoin.

Hän ihailee piittaamattomuutta tietyissä ihmisissä, joissakin toisissa ihmisissä se ärsyttää häntä, varsinkin jos heidän piittaamattomuutensa kohdistuu häneen ja hänen huomiotta jättämiseensä. Hän ihailee kovuutta joissakin ihmisissä, mutta on myös kovuutta, jota hän ei halua kohdata. Hän haluaa uskoa, ettei hän pelkää mitään.

Hänen käsityksensä syntisyydestä, kovuudesta, aistillisuudesta ja piittaamattomuudesta pohjautuu amerikkalaisiin elokuviin, jossa yhteiskuntaan sopeutumattomuus kuvataan romanttisena, tavoiteltavana ja ihailtavana elämäntapana, jossa seksikkyys on yhtä tärkeä osa ihmistä kuin välinpitämättömyys.

Hän yrittää löytää utopiaansa tienvarsien kuppiloista, yöllisiltä kaduilta, biljardisalien savuttomuudesta, mutta yksikään, jonka hän tapaa, ei onnistu herättämään hänessä uinuvaa pahuutta eloon. Hänelle ei tule mieleen, että tuota pahuutta ei hänessä ehkä olekaan, sillä hän ei halua pitää itseään tavallisena. Hän haluaa olla erilainen ja yrittäessään saavuttaa tuota erilaisuutta, hän tulee ainoastaan yhtä epätoivoiseksi kuin muutkin ihmiset hänen ympärillään. Hänestä tulee samanlainen.

hän ei ymmärrä
miten
joku voi olla niin
suvaitsematon, suorastaan
jäykkä
tiukka
nihkeä
kukkahattu
pilkunnussija
pikkusieluinen
moralisti

hyi helvetti ja voi vittu

sellaista on vaikea suvaita

***

inspis täältä

Hän ei halua sotkea tunteita asioihin. Ylipäänsä hän ei ymmärrä lausetta ”minusta tuntuu...”, sillä hänen mielestään suurin osa (itse asiassa kaikki) asiat ovat selvitettävissä faktisesti, järjellisesti ja analysoiden, saatujen tietojen perusteella.

Hän perään kuuluttaa logiikkaa, sillä logiikan avulla kaikki on ratkaistavissa. Hän kammoksuu tunnemössöistä suhtautumistapaa asioihin, sillä tunnekuohut sumentavat ihmisen arvostelukyvyn ja näin tapahtuessa, ihminen pyrkii ratkaisemaan asioita tunnepohjalta mikä tarkoittaa hänelle samaa kuin metsään menemistä ja järjen unohtamista.

Hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi miksi hän ei halua suhtautua asioihin tunteella. Jos joku sanoisi hänelle, että hän pelkää tunteiden valtaan joutumista, hän ei ymmärtäisi sellaista väitettä. Hänellähän ei ole mitään syytä pelkoon. Hänen asiansa ovat hyvin, hänen maailmansa on järjestyksessä, hän pystyy kontrolloimaan olosuhteita. Hänellä ei ole tarvetta tunteiden kautta suodatettuun asioiden tarkasteluun.

Hän ei pidä itseään muita älykkäämpänä, mutta hän tietää olevansa realistisempi kuin muut, ja realistisuudessa pysyminen auttaa häntä ennakoimaan nykyisyyttä ja tulevaa. Näin ollen hän ei joudu yllättäviin tilanteisiin, eikä hänellä ole mitään syytä koskaan hämmentyä tai muutenkaan tuntea itseään epävarmaksi.

Hän on varautunut kaikkeen.

 

Hän haluaa elää sovussa. Hän inhoaa riitoja ja tuntee olonsa epämukavaksi, jos ihmiset ovat eri mieltä asioista. Jos näin tapahtuu, hän luopuu nopeasti omasta kannastaan ja toivoo muidenkin tekevän samoin -mikäli mielipiteitä on liian monta- kunnes jäljelle jää vain yksi mielipide, johon suurin osa voi sitoutua.

Riiteleminen saa hänet hermostuneeksi, hän tulee levottomaksi ja hän yrittää kääntää huomion muihin, mukavimpiin asioihin. Mikäli näin ei tapahdu eli hän ei onnistu puheenaiheen vaihtamisessa, hän lamaantuu tai pakenee tilanteesta. Hän lakaisee mielellään ikävät asiat maton alle.

Hänellä on voimakas halua olla hyväksytty ja hänelle riita on merkki siitä, että hänestä ei pidetä. Hän tuntee itsensä huonoksi, jos hänen kanssaan riidellään, sillä hänen maailmassaan hyvä ei riitele koskaan. Hän pelkää muuttuvansa niin pahaksi, että hän jää kokonaan yksin. Yksin oleminen on pahinta mitä hän tietää, rakkaudettomuus on toiseksi pahinta ja pysyäkseen suhteissa hän on valmis muuttumaan kumppaninsa mielialojen mukaan.

Jos joku kertoisi hänelle, että hän on riippuvainen toisista ihmisistä, se olisi hänestä vain herttaista, koska sitähän rakkaus on: itsensä unohtamista toisen hyväksi.

Hän kaipasi lohduttavaa huomiota. Hän tiesi, että lohtua saa, kun on paha olo. Ja pahan olon saa, kun tulee haukutuksi, tulee kohdelluksi kaltoin, tulee väärin ymmärretyksi.

Ongelma oli vain siinä, että kukaan ei kohdellut häntä huonosti, kukaan ei haukkunut häntä, kukaan ei ymmärtänyt häntä väärin.

Häntä ei vain huomattu tarpeeksi. Se teki kipeää. Hän halusi enemmän. Hän halusi olla kaikkien mielissä, kaikkien ajatuksissa, hän halusi vaikuttaa kaikkiin. Hän halusi olla puheenaihe.

Hän yritti kaikin tavoin päästä oikeisiin piireihin, heitteli verkkojaan sinne, kutsujaan tuonne, mutta valitettavasti oikeat ihmiset eivät tarttuneet täkyihin. Hän sai kyllä seuraa, eikä hänen totuuden nimessä olisi tarvinnut enää koskaan viettää aikaansa yksin, mutta hän ei pitänyt ihmisistä, jotka olivat lyöttäytyneet hänen seuraansa. He olivat vääränlaisia ihmisiä. Hän halusi enemmän. Hän halusi, että he, jotka merkitsivät jotain, huomaisivat hänet, ja kun näin ei tapahtunut, hänen sinnikkäistä ponnisteluistaan huolimatta, hän keksi lohdun.

Sääli herättää tarpeen antaa lohtua ja huomiota. Ihminen on siitä kumma eläin, että näennäisestä piittaamattomuudestaan huolimatta, ihminen kykenee tuntemaan sääliä. Tämän hän tiesi, kuten myös marttyyriuden altistavan vaikutuksen näennäisesti kylmiin ihmisiin.

Hän kehitti itselleen olemattomia vihollisia, hän ajoi itsensä nurkkaan, hän huusi suureen ääneen näkymättömien vainoajiensa perään, nosti omat, viattomat kasvonsa uhmakkaina vihollista kohti, valmiina ottamaan vastaan kuolettavan iskun, varmana siitä, että hänet pelastettaisiin.

Niin tapahtuikin. Hänen laskelmointinsa antoi hänelle huomiota, mutta vain vähäksi aikaa, sillä hyvin pian huomattiin, että hänen hätänsä ei ollut aito. Huomattiin myös, että itse asiassa hän ei ollutkaan niin mukava ihminen. Tämä huomio sai lohduttajat katoamaan, ja pian tämän jälkeen myös he, jotka olivat hänen seuraansa tulleet, vaikka hän ei heitä ollut halunnut, lähtivät myös. Hän huomasi jälleen jääneensä yksin, ja yksin ja samantekevänä oleminen oli sitä mitä hän vihasi, mitä hän inhosi enemmän kuin muita ihmisiä.

Niinpä hän lähti etsimään lohduttavaa huomiota. Jälleen kerran.

*****

tämä mustavalkoinen luonnehdinta aloitti uuden kategorian "romaanihenkilön syntymä" -kun kerran ihan kokonaista romaani ei kuitenkaan jaksa kirjoittaa, niin riittäköön henkilöluonnehdinnat, hahhah.