Bloggaavia BoD-kirjailijoita, olkaa hyvät! Ole omaperäinen, osta omakustanne joululahjaksi, älä tyydy massaan!

 

Uuna Syrjäsuo -blogi    BoD-sivut

   

 

Ari Kokkonen -blogi   BoD-sivut

  

 

Una Reinman -blogi   BoD-sivut

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

***

Runotorstain 145. haaste on tie ulos

 

 

 

Jos sinulta kysytään, "Kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?", kannattaa vastata ei, en tiedä tai kyllä. Mieluiten ei.

Ei kannata miettiä ääneen, että kuulee kaikenlaista, eikä aina voi olla varma, kuulevatko muut. Ovatko ne äänet todellisia vai vain omassa päässä, vastaantulijan mutinaa, takana istuvan huokailua kännykkään bussissa, tarinan siemeniä lauseissa, runon alkua satunnaisista sanoista. Ne äänet kuuluvat, mutta ovatko ne todellisia, kuulevatko muut niitä, siitähän ei voi olla varma.

Lyhyet vastaukset ovat ainoa oikea tapa vastata. Ei. Kyllä.

Ei mitään siltä varalta. Mieluiten ei.

Tänään näin naisen, joka syleili puuta. Hänen vihreä tunikansa oli samanvärinen kuin puun pinta, jalat tummemman vihreän kankaan peittämät. Hän oli kietonut kätensä puun ympärille, olikohan se haapa, en tiedä, en tunne puita. Naisen hiukset olivat harmaat, hänen kasvojaan en nähnyt, hän painoi poskiaan puuta vasten.

Kukaan ruohikolla istuvista ei katsonut naista. Ohuet viltit oli levitetty maahan, eväslaatikot avattu, ihmiset puhuivat toisilleen, nauroivat, söivät, eikä kukaan silmäillyt naista, joka likisti puuta. Seisoin hiekkakäytävällä, katselin naista ja mietin, mitä vastata, jos minulta kysytään jälleen jotain, johon en osaa vastata.

"Näetkö sinä asioita, joita muut eivät näe?"

Japanilainen turistiryhmä ohitti minut. He pysähtyivät, ottivat kuvan naisesta, joka oli yhtä puun kanssa.

Ehkä se oli harvinainen puu.

 

 

 

Saksanopettaja toteaa, että tuuheahiuksiset ihmiset ovat vitaalisia. Hän sanoo sen suomeksi, saksaksi en ymmärtäisi sitä. En tiedä, miksi hän sanoo niin minulle, jatkan taululle kirjoittamista, en tunne elinvoimaa, ainoastaan pitkästymistä.

Gootteja ei vielä ole. Ehkä hän on Lady Domina. Hänellä on mustaksi värjätyt hiukset, mustaksi maalatut silmät, valkoinen iho, jossa verenpunainen haava huulien kohdalla. Hän pukeutuu aina mustaan. Huulet eivät koskaan hymyile, eivät edes silloin, kun hän lyö minua karttakepillä päähän.

Ehkä hän ei pidä hennalla värjätyistä hiuksistani, jotka putoavat raskaina takkuina vyötärölleni. Hiukset vievät elinvoimaa, haluaisin kertoa hänelle, hiusten kasvattaminen väsyttää, niiden pesu ja selvittely uuvuttavat. Hiusten takia en jaksa opetella kielioppia.

Hänelle ei sanota mitään sellaista. Jatkan hiusten kasvattamista, unohdan saksan kielestä sen vähäisenkin oppimani, kun lopetan koulun. Saksanopettajaa en unohda. En hänen sanojaan. Etsin yhä hiusteni seasta elinvoimaa.

 

 

***

Tämä tarina johdantona siihen, että nyt elokuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun Tampereen Pop-teatterin Hair-musikaali sai Suomen ensi-iltansa. YLE Teemalla on ohjelmaa asian tiimoilta alkaen klo 21.00. Teemaillassa nähdään myös Hairin ainoa elokuvaversio eli Milos Formanin ohjaama Hair vuodelta 1979.

Nostalgista iltaa kaikille vanhoille hipeille, hörhöille ja hämyille!

 

 

 

Elokuvateatterissa on väljää. Paikkamme ovat kolmannella rivillä, haluan katsoa elokuvia läheltä, antautua kankaan imuun, tulla osaksi elokuvaa. Katson takana istuvia ihmisiä. Tuskin näen heidän kasvojaan suurien popcorn-kartioiden takaa. Makea lemu leviää katsomoon. Anorektikot eivät näköjään käy elokuvissa, sanon. En saa vastausta.

Meillä ei ole mitään syötävää. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joille pelkkä elokuva ei riitä, elokuva, joka ruokkii väreillään, äänillään, liikkeillään kaikkia aisteja. Kellopeliappelsiinin katsoin lakritsin maku suussani, Edith halusi ostaa lakupötköjä, tein samoin. Lakritsi kuivatti suun, jätti suupieliin mustat raidat, enkä ole sen jälkeen enää voinut syödä lakritsia näkemättä silmieni edessä Alexia, potkimassa maassa makaavaa raajarikkoa, laulamassa sateessa.

En muista kirjaa, joka alkaa pyöriä silmieni edessä. Olen lukenut sen liian monta vuotta sitten, unohtanut kuka on puoliverinen prinssi. Tarinan katoaminen muististani ei häiritse katsomista, liu’un magiaan, valmiina unohtamaan popcornien äitelän hajun selkäni takana. Huomaan, että Kalkaros on lihonut, tuskin tunnistan häntä. Onneksi hänen äänensä on entisenlaisensa, matala, sensuelli, äärimmäisen kiihottava. Hän ei puhu paljon, sen sijaan saan katsoa pusuttelua nurkissa. Minua haukotuttaa. En ole koskaan nukahtanut elokuvissa, teatterissa kylläkin. Se oli nukketeatteri Budapestissa, olin valvonut kolme päivää putkeen, juonut Tokajin viiniä, kulkenut pitkin Tonavan rantaa, nähnyt vanhan naisen tanssivan tiputanssia viinituvassa. Teatterinuket olivat suuria, niiden värikkäät helmat leijuivat sekoittuen näyttämövaloihin. Musiikki kuulosti kehtolaululta, liike oli tuudintaa. Heräsin janoon.

Dumbledore näyttää Harrylle muiston. Haluaisin muistaa niin paljon, irrottaa taikasauvalla päästäni muiston, säilöä sen lasipulloon, ottaa esille, katsoa sitä niin halutessani. Haluaisin muistaa enemmän, mutta nykyään vain unohdan. Se on ärsyttävää, ja huomaan toivovani elokuvan loppuvan pian. Olen kadottanut maagisuuden, maissin väljähtynyt tuoksu tekee minut nälkäiseksi.

Lähdemme elokuvateatterista. Ehdotan syömistä jossain, vastaukseksi saan pään pudistuksen ja sanat ei tee mieli syödä mitään, olen liian täynnä elokuvasta.

Muistan.

 

 

Konduktöörin mentyä suljen silmäni. Olen väsynyt näkemään liian tutut maisemat. Nämä kiskot ovat kuljettaneet minua niin monta kertaa, että pelkkä kilometrien määrän miettiminen uuvuttaa minut. En halua ajatella aikaa, en mennyttä, en tulevaa. Olen liian väsynyt tähänkin hetkeen. C-vitamiinia, rautaa, unta, mansikoita, imovanea, ulkoilua. Mikään ei auta väsymykseen.

 

Horroksen läpi kännyköiden äänet laulavat vaunuosastossa. Takanani istuu mies, joka puhuu arabiaa. Kai se on arabiaa, niin luulen, hän toistaa monta kertaa la, la, la. En jaksa miettiä, kenelle hän sanoo ei. Joskus muulloin tekisin hänen puheestaan tarinan, punoisin sanat hänen tummasta äänestään. Nyt en halua. Hän puhuu matkan aikana monta puhelua, vain tunneleissa hänen äänensä hiljenee, yhteys pätkii, hän huutaa haloo, haloo. Samalla tavalla isoäiti vastasi puhelimeen. Pieni, epäluuloinen ääni. Haloo?

 

Kahvikärry kolisee vaunuun. Olutpurkit sihahtavat, kuuman kahvin tuoksu leijuu käytävällä. Kolmioleipien muovit ritisevät, tomaattia, majoneesia. Itkevä lapsi saa pillimehunsa. Lapsena join trippejä, ne olivat pyramidin muotoisia pakkauksia, muistan appelsiinin maun. Cokis oli liian kallista. Ostetaan Trip, äiti sanoi.

 

Havahdun, kun jokin hipaisee paljasta kättäni. Tunnen naisen hajuveden tuoksun hänen kävellessään ohitseni. Tuoksu saa minut ajattelemaan tuhatta ja yhtä yötä, makea, tumma rypäle kutittaa nenääni. Olen elänyt kauemmin kuin tuhat ja yksi yötä, kauemmin kuin luulin eläväni. Nuorena olin varma, että kuolisin aikaisin. En tiedä syytä, olen vain aina ollut varma siitä. Vielä tuhat ja yksi ja yksi ja yksi yötä jäljellä. Tai sitten ei.

 

Herään tuntiessani kuolan valuvan leukaani pitkin. Pyyhin märän pois sormillani, yritän aistia junan vauhdista lähestymmekö jotain asemaa, olemmeko pysähtymässä, kiihdyttääkö kuljettaja. Juna kulkee nopeasti, tasaisesti, matkaa on vielä jäljellä. Kuuntelen vaunun toisesta päästä kuuluvaa selitystä tulevan viikonlopun suunnitelmista. Puhuja on nuori nainen, hänen nasaaliäänensä käy korviini, ajattelen pikkuoravia vaaleanpunaisissa vaatteissa. En ole koskaan pitänyt pikkuoravista. Ne ovat häijyjä Akulle, hännällisiä rottia kiusanteossa.

 

Junan rytmin muutos tuntuu kehossani, vartaloni heittelehtii penkillä. Lähestymme määränpäätä. Matkalaukkujen metallisten kulmat kirskuvat, kun laukkuja vedetään pois hyllyltä. Vaatteet kahisevat, koko vaunu on täynnä levotonta liikettä.

 

En halua avata silmiäni, en lähteä, en olla perillä. Tuhat ja yksi yötä vielä. Tai enemmän.

 

 

 

 

Juri Nummelin on tietokirjailija, jonka tuotanto on laaja. Nummelin on myös pulp-lehden päätoimittaja, kuten myös isku-jännityskertomuksia-lehden. Lehtiä julkaisee Kioskikirjallisuusyhdistys. 

Pulp ilmestyy neljä kertaa vuodessa, Isku kaksi kertaa, ja lehtiä voi tilata suoraan Jurilta, juri.nummelin(@)pp.inet.fi.

Pulpissa 4/2008 on Jurin tekemä haastattelu urastani Kolmiokirjan viihdekirjoittajana, myös Joni Skiftesvik ja Tuija Lehtinen valottavat kokemuksiaan viihdekirjoittamisesta. 

Isku 9/2008 sisältää pääosin naisten kirjoittamia jännityskertomuksia, mm. novellini ”Huijarit” on lehdessä kuin myös Pirkko Arhipan, Tarja Sipiläisen ja Patricia Abbottin novellit. 

Lehtiä on mahdollista tilata Jurilta hintaan 2-3 euroa plus postituskulut. 

Viihtyisiä lukuhetkiä!

 

 

Kohta on pääsiäinen. Pääsiäinen on keltainen. Keltainen tuo mieleen hullut päivät. Hullut päivät voisi järjestää: päivät saa kokea perhe. Perhe saa tulla toimeen ilman äitiä. Äiti lähtee viikoksi etelään. Etelään lentäessään äiti ajattelee tyhjää jääkaappia kotona. Kotona perhe ihmettelee mikä on kebabravintolan puhelinnumero ja onko ravintola auki pitkänäperjantaina. Pitkänäperjantaina perhe huomaa myös, että vessapaperi on loppu. Loppu on myös puhtaat vaatteet, sillä kukaan ei ole pessyt pyykkiä, kun äiti on poissa. Poissa on myös vessanpytyn puhtaus, mutta ei se haittaa, kun ei ole millä pyyhkiä edes. Edes koiralle ei kukaan ole ostanut ruokaa. Ruokaa tekisi perheenkin mieli, mutta ei ole aineksia mistä ruokaa tehdä. Tehdä jotain kuitenkin pitäisi, joten isä pakkaa perheen autoon ja sanoo, että nyt ajetaan mummolle. Mummolle perheen tulo ei tuota vaivaa, sillä mummo on lähtenyt papan kanssa pääsiäisristeilylle Karibian auringon alle. Alle tunnin koira, isä ja lapset palaavat jälleen kotiin, mikä on hyvä asia, sillä nuorimmaiselle nousee kuume. Kuume pistää hourailemaan, isä etsii kuumemittaria ja yrittää muistaa, missä on nähnyt viimeksi buranapaketin. Buranapaketin, sitten kun se löytyy, sisus on tyhjä ja teini kertoo isälle, että äidin piti ostaa uusi paketti ja paketti siteitä myös. Myös teiniin koskee, kuukautiset alkavat, eikä talosta löydy siteitä. Siteitä tarvittaisiin myös keskimmäisen vertavuotavaan sormeen, mutta isä ei löydä laastareita. Laastareita olisi kylpyhuoneen alakaapissa, mutta sitä ei kukaan tiedä, eikä kukaan jaksa välittää, koska kaikilla, paitsi kuumeisella nuorimmaisella, on kamala nälkä. Nälkä on ihana asia silloin, kun saa syödä rauhassa, äiti ajattelee, ja tyhjentää kupillisen espressoa hyvän aterian päätteeksi istuessaan kahvilan terassilla Atlantin rannalla. Rannalla on rauhallista, laskeva ilta-aurinko hyväilee hellästi äidin kasvoja. Kasvoja, joilla helmeilee onnellinen hymy. Hymy kutsuu luokseen tarjoilijan, jonka kysymykseen "Lisää kahvia, Madame?" , äiti vastaa "Kohta".

 

 

***

Kokeilin tällaista kirjoittamista eli uusi virke alkaa aina edellisen virkkeen viimeisestä sanasta. Tällainen tarina siitä tuli. Aika mukavaa, mutta myös haastavaa.

 

 

 

 

Taivas on musteen värinen. Samaa sinimustaa kuin putkilossa, joka laitetaan mustekynän sisään. Puisessa pulpetissa on kolo musteastiaa varten, kolo on pinttynyt, kuorrutettu sinisen eri sävyillä. Yritän kynnelläni raaputtaa musteisia kiehkuroita irti kolosta. Saan tikkuja sormiin.

 

Mustekynällä kirjoitetaan kaunokirjoitustunnilla. Käden asento on tärkeä, ranteen on oltava juuri oikeassa kulmassa, sormien pidettävä mustekynää hellästi, mutta samaan aikaan on oltava päättäväinen, on tiedettävä, minne kynä kulkee.

Liekkinousu, kaarilasku. Vai oliko se toisinpäin? Ei, liekit nousevat ylöspäin, siitä sen muistaa. Piirrän pyöreitä o-kirjaimia, l-kirjaimet ovat korkeita, kapeita silmukkoja. Käsi väsyy, mutta opettaja ei hidasta tahtiaan, sanelu jatkuu tasaisena, nopeana. Opettajan kova, terävä ääni piiskaa meitä täyttämään rivin toisensa jälkeen. Me pelkäämme häntä ja tottelemme, sillä kukaan ei halua jäädä jälki-istuntoon.

 

Opettajan silmät ovat mustetta mustemmat. Tiedän, että hän on paha ihminen, ja siksi haluan olla erityisen kiltti. En halua hänen vihaavan minua. Varon musteläiskiä, olen hyvin huolellinen. Käsi tärisee, mutta pääsen sivun loppuun ilman tahroja. Tarkistan teen viivat, ään ja öön pisteet, piirrän iille ja jiille pienet, siistit täplät.

 

Pyyhin mustekynän suipon kärjen puhtaaksi. Istun ja odotan. Ikkunoiden ulkopuolella mustansininen taivas alkaa haaleta. Yritän nähdä kuun, mutta se on pudonnut aidan taakse.

 

 

Kun tuntuu pahalta, ei jaksa puhua, vaikka on täynnä sanoja. Kun tuntuu pahalta, ei halua kuunnella, vaikka kaipaa ääniä. Kun tuntuu pahalta, ei kestä ketään lähellään, ja kuitenkin haluaisi jonkun tarttuvan kiinni, rutistavan lujaa, halaavan. Kun tuntuu pahalta, haluaa olla yksin, ja samaan aikaan pelkää yksinäisyyttä, sillä se on liian musertava olotila. Kun tuntuu pahalta, ei kestä mitään, ja kestää kaiken, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Kun tuntuu pahalta, on shokissa, irti itsestään, eikä kuitenkaan pääse itseltään pakoon. Kun tuntuu pahalta, käyttäytyy ihan tavallisesti, vaikka tietää olevansa hullu. Kun tuntuu pahalta, on väsynyt, mutta uni ei tule. Kun tuntuu pahalta ja nukahtaa, painajaiset repivät levon riekaleiksi, eikä kuitenkaan halua herätä. Kun tuntuu pahalta, kaikki tunteet ovat pinnassa, mutta yksikään tunteista ei pääse irti, ei vapaaksi, ja sitä tukehtuu, tukehtuu. Kun tuntuu pahalta, haluaisi itkeä, mutta kyyneleet eivät tule, ja kuitenkaan ei voi olla itkemättä. Kun tuntuu pahalta, kaikki on samantekevää, ja jokainen asia saa uuden merkityksen. Kun tuntuu pahalta, hajoaa muodottomaksi möykyksi, josta ei irtoa enää mitään.

 

 

 

 

fancygens.com

 

 

Voit käännellä kuutiota hiiren avulla

 

***

Pakinaperjantain 110. haaste lupaus innoitti tähän

 

Olen kaunis, niin kaunis. Katson peiliin, olenko se minä todella? Ihan oikeasti? Minä. Kaunis, niin kaunis. Hiuksissa juuri oikea sävy, kiharapilvi nostettu ylös, liekehtivää, lämmintä.

Ripsissä mustaa, pitkät, kaareutuvat ripset. Mantelin muotoiset silmät, kajalilla korostetut. Minä. Niin kaunis.
Huulissa kirsikan punaa, hymyilen, hymyilen, sama puna poskillani. Olen onnellinen.

Puseron pinkki vaaleampaa kirsikkaa, pehmeä kangas peittää rinnat vain osittain. Minäkö tämä olen? Minun rintani, niin pyöreät, niin kauniit.
Hame kiristyy pyllyn suojaksi, vain pieniä askeleita, muista, älä harpo. Älä sotkeudu jalkoihisi. Pitkät jalat, korkokengät lisäävät pituutta ja nousen ylemmäs, korkeammalle kuin koskaan.

Kaunis. Minä. Valmis lähtemään. Tuoksun hyvälle, olen hyvä, olen kaunis.

(Tyttö lähtee ulos, kulkee linja-autopysäkille, huomaa kesän jo melkein saapuneen. Tuuli hyväilee paljaita käsiä, nostattaa kiharapilveä, suutelee paljaita varpaita korkeakorkoisissa sandaaleissa. Pysäkillä on nainen, tyttö tunnistaa tämän. Naapurin rouva. Tyttö hymyilee ja naisen kasvot muuttuvat vihaisiksi, silmät mustuvat, suu vääntyy inhoon. ”Mihin sinä olet menossa tuon näköisenä? Sinullahan on tissit melkein paljaana ja tuo hame on naurettavan lyhyt. Miehiäkö sinä olet menossa iskemään? Sinä näytät ihan huoralta.”)

Minulla on sanat, mutta ei tarinaa. Pääni on täynnä turhia, irrallisia, merkityksettömiä sanoja, joilla koristella tyhjä tietokoneen näyttö. Näppäimistön kirjaimet asettuvat järjestykseen, uusi kappale alkaa, mutta minulla ei ole tarinaa.

”Hän tiesi, ettei täydellistä murhaa ollut olemassa, joten hänen piti tyytyä täydelliseen kuolemaan.”

En osaa jatkaa, en edes tiedä, haluanko jatkaa. Ja jos jatkan, mitä hyötyä siitä on? Liian paljon tarinoita, liian vähän sanottavaa. Miksi minun tarinallani olisi mitään merkitystä? Miksi se pitäisi kertoa?

”Täydellinen kuolema oli kaunis, ei väkivaltainen, ei groteski. Lempeät, herkät, unenomaiset jäähyväiset elämälle.”

Sanani eivät taivu haluamallani tavalla. Tekstistä tulee jäykkää, kliseistä, eikä oma oloni ole sen parempi. Olen ollut liian kauan koneen äärellä. Hartialihaksiani polttaa, olkapääni on tulessa, silmäni vuotavat vettä. Ja minkä takia? Turhan, tavallisen, tylsän tarinan takia.

”Omalla tavallaan hän välitti edelleen naisesta, hän ei vain tarvinnut tätä enää. Nainen oli kuitenkin sitä lajia, joka ei eroaisi rauhallisesti ja tyynesti. Nainen oli liian takertuvainen, omistava ja ripustautumisessaan lähes irvokas. Erosta tulisi samanlainen: mauton farssi, joten ero ei tullut kysymykseen. Nainen piti tappaa.”

Haluaisin kirjoittaa jotain kaunista, mutta sanani ovat rumia. Se vähäinen juoni, jonka irrallaan olevat sanat sitovat löyhästi yhteen, on vastenmielinen. Minussa ei ole kauneutta, näen aina vain pahan ja ruman.

”Hän kutsui naisen luokseen, kertoi  rakastavansa tätä, imarteli ja suuteli, syötti tätä myrkytetyllä ruualla, juotti myrkytetyllä juomalla, ja kun nainen muuttui väsyneeksi ja veltoksi, hän kantoi naisen kylpyhuoneeseen. Nainen katsoi unisin silmin kynttilöiden liekeissä hehkuvaa ammetta, käpertyi pehmeämmin kainaloon.”

Onko mikään säälittävämpää kuin ratkaista ongelmat tappamalla yksi henkilöistään? Onko mitään köyhempää kuin tarina jonka lopussa yksikään henkiöistä ei enää elä? Ei edes päähenkilö, jonka sisin on yhtä kuollut kuin nämä sanat?

”Hän laski naisen tuoksuvaan kylpyveteen, istuutui ammeen reunalle ja katsoi naista hymyillen. Naisen harottavat silmät löysivät hymyn ja nainen onnistui vääntämään huulilleen irvistyksen, joka teki rakkaudesta kaipaavat kasvot entistä rumemmiksi.”

Minulla on sanat, ei tarinaa. Ei siis mitään.

”Hän kysyi naiselta, oliko tämä onnellinen. Nainen nyökkäsi, vajosi sitten pinnan alle. ”

Näppäimistöllä lepäävät sormeni ovat turvonneet. Istun tässä liian paljon, minun olisi liikuttava jonnekin. Jonnekin, missä ehkä löytäisin uusia tarinoita.

”Sammutettuaan kynttilät hän otti matkalaukun eteisestä. Taksi odotti kadulla. Lentokentälle, hän kertoi kuljettajalle. Hän hymyili ja kuljettajan kysyessä, oliko hän lähdössä lomalle, hän ei vastannut mitään.”

Olen väsynyt.

 

 

 

Tapasin Markun ja Anun, ne tuli vastaan Narinkkatorilla ja kysyi, lähtisinkö syömään sushia niiden kanssa. Se sopi, käännyin ympäri ja seurasin niitä Kamppiin. Skruudattiin ja ne kertoi mitä niille kuului. Ei paljon paskaakaan näköjään, ja muutaman saken jälkeen Markku sanoi, että se oli ihan kypsä, se oli kyllästynyt heilumaan kulttuuripiireissä, jossa jauhettiin vaan paskaa, kumarrettiin yhtäälle ja pyllistettiin toisaalle, tapeltiin rahasta, eikä keneenkään voinut luottaa, kaikki oli valmiita puukottamaan selkään. Paskaa, Anu sanoi ja ryysti viimeiset soijawasabit, sitä se oli kaikki: paskaa. Taide. Se ei ole elämää, Anu sanoi kiihkeästi, se vaan jäljittelee elämää. Kaikki ne tekee sitä: kirjallisuus, kuvataide, elokuva, valokuva, ju neim it, kaikki ne vaan jäljittelee elämää, mutta ne ei ole elämää! Tämäkin on enemmän elämää, Anu sanoi ja heilutti kättään, katso nyt ympärillesi. Katsoin ja hymyilin viereisiin pöytiin, mutta se ei riittänyt Anulle, joka alkoi selittää vielä suurempaan ääneen, ettei se aikonut enää katsoa elämää vierestä, se halusi elää myös, kuuleksä Markku, Anu sanoi ja alkoi itkeä. Meidän on elettävä. Markku halasi Anua, luulin hetkeni tulleen, mutta ne alkoivat roikkua hihoissa ja sanoivat, että lähdetään jonnekin oikeaan paikkaan, vaikka Kontulaan tai Jakomäkeen katsomaan ihan oikeaa elämää, niille riitti performanssit. Minulle oli ihan samantekevää missä vietin iltani, himaan ei ollut kuitenkaan menemistä, joten dallattiin steissille. Anu sanoi, että otetaan tuosta taksi, sanoin, että Jakikseen pääsee seiskaseiskalla, mennään sillä. Jouduin maksamaan niiden matkan, sillä niillä oli vaan muovia taskussa, mutta ne lupasivat tarjota kierroksen, jos löydettäisiin joku kapakka. On siellä ostarilla kuppila kerroin niille. Ne alkoi nauraa oudosti, ihan kuin oltaisiin oltu luokkaretkellä ja siitä muistin, että en ollut koulussakaan koskaan digannut niitä sen erityisemmin.
Jäätiin dösästä pois Jakiksen ostarilla , mätti paskaräntää. Avattiin Pohjanpojan ovi ja kuultiin, että mestassa oli karaokea ja Anu muuttui naamasta ihan punaiseksi ja sanoi, että se haluaa laulaa Partisaanivalssin ja Markku sanoi, että jos niillä on se Ryypätään, niin se laulaa sen tai sitten Ystävän laulun. Kapakassa oli kymmenen ihmistä, yksi lauloi myrskyn jälkeen, mentiin baaritiskille ja annoin Markun maksaa kaljat. Juotiin ja huomattiin, että oltiin jääty yksin. Anu hätääntyi ja kysyi, missä muut on, ei kai tämä paikka mene jo kiinni, kun me vasta tultiin ja kyyppari sanoi, että ne meni tynnyrille. Se on ulkona. Röökille. Odoteltiin siinä sitten, että porukka valuisi takaisin sisälle. Niitä palasi kahdeksan, kaksi oli kadonnut jonnekin. Markku haki uuden rundin, yritti heittää jotain läppää viereiseen pöytään, mutta puheenaihe ei ottanut oikein tulta, aika harvaa kiinnostaa Markun jutut. Anu horjui laulamaan ja se liikuttui omasta tulkinnastaan niin, että alkoi itkeä. Tämä on jotenkin niin ihanaa, Anu sanoi, kun Markku oli hakenut sen mikin luota. Tämä on aitoa. Istuttiin siinä vaiheessa taas kolmestaan, Anu ja Markku oli onnellisen näköisiä, niiden päät kääntyili koko ajan ympäri ja minua alkoi väsyttää. Oli pakko päästä liikkeelle. Lähdin ulos, pummasin yhden tupakan siinä röökitynnyrin vieressä seisovalta tyypiltä. Se sanoi, että himaan ei ollut asiaa. Nyökkäsin ja kerroin, että sama juttu. Moikattiin ja lähdin kävelemään Tattariharjua kohti. Ostarin vieressä tolpalla seisoi taksi, hyvä juttu. Pääsisivät Anu ja Markku sitten paremmin himaansa. Itse ajattelin mennä Tattiksen kautta Malmille ja sitten ehkä Pihlikseen. Tai jonnekin. Ihan sama. Joka paikassa mätti räntää.

Nok-nok.

• Who’s there?
  -Minä. SusuPetal. Voiko tulla?
• Käy sisään. Olen kuullut sinusta. Mielenkiintoista. Istu alas.
  -Mutta…no, kiitos.
• Kahvia?
  -Jätän väliin.
• Sinä sitten tulit. Enpä olisi uskonut. Mutta mikäs siinä. Tässä olisi muutama kysymys ensin.
  -Kysymys? Minulla ei oikeastaan olisi aikaa.
• Aina on aikaa.
  -Sinulla ehkä. Minulla ei.
• Aika on illuusio, tarttukaamme siihen.
  -Mihin?
• Hetkeen. Kohta se on ohi.
  -Niin. Meni jo.
• Mikä?
  -Äskeinen hetki. Mitä sinä haluat kysyä?
• Nimesi on siis…
  -SusuPetal.
• Oikeasti?
  -No, ei tietenkään.
• Ammattisi?
  -Fiktiivinen hahmo. Oikeasti.
• Tarkemmin?
  -Kirjoittaja. Kuvittaja. Bloggaaja ja…
• Mitä haluat sanoa?
  -Nyt?
• Kirjoituksillasi?
  -En mitään.
• Eikö sinulla ole sanomaa?
  -Onko sinulla?
• Et taida ottaa tätä vakavasti?
  -Otatko sinä?
• Koetko olevasi vakavasti otettava kirjoittaja?
  -Jos kirjoitan vakavasti. Nämä kysymykset ovat muuten harvinaisen vakavia. Voitaisiinko vaihtaa viihteelle?
• Seurusteletko muiden kirjoittajien kanssa?
  -No, tätä minä sanoisin viihdyttäväksi. Eli intiimisti?
• Ei. Kulutko johonkin kirjalliseen yhdistykseen? Vaihdatko ajatuksia kirjoittamisesta esimerkiksi runoilijoiden tai kirjailijoiden kanssa?
  -En kuulu. En vaihda. Pidän omat ajatukseni ominani. En halua muiden ajatuksia.
• Mikä on runouden tehtävä?
  -En ymmärrä kysymystä.
• Mikä on kirjallisuuden tehtävä?
  -Tuottaa kirjoja lukijoille…? Täyttää kirjahyllyjä? Kirjakauppojen pystyssä pitäminen? Pitäisikö minun tietää?
• Et todellakaan taida ottaa tätä vakavasti?
  -En vieläkään. Sinulla taitaa olla eri lähestymistapa?
• Ainakin yritän nähdä asioita laajemmin. Yritetään tätä: ilmentävätkö kuvasi sisintäsi?
  -Vaikea sanoa. Uskotko sinä?
• Tarkasteletko ilmaisussasi todellisuutta surrealismin avulla vai onko kyse eskapismista?
  -Riippuu ihan siitä, mitä Paintilla ja Pixialla syntyy.
• Sinulla ei taida olla aavistustakaan siitä, mitä olet tekemässä.
  -Tuo on totta. Tarkkanäköistä. Ihanko blogiani lukemalla pystyit päättelemään tuon?
• Minä en lue SusuPetalia. Se ei ole seuraamillani linkkilistoilla. Olen vain kuullut sinusta.
  -Toivottavasti hyvää.
• Miten sen nyt ottaa.
  -Niin, ja onko sen edes väliä.
• Tavallaan sillä on väliä, jos olet pyrkimässä kuukauden runoilijaksi lehteemme. 
  -En minä ole pyrkimässä mihinkään. Tulin siivoamaan tätä toimistoa. Ihan kirjaimellisesti.
  

 

Tiedätkö mitä. Lapset eivät ole huomenna. Ei ole sellaista, että odottaa heidän kasvavan ja sitten alkaa tehdä heidän kanssaan jotain sellaista, mitä itse haluaa tehdä. Ei, sellaista ei ole.

Lapset ovat nyt. Eivät he ole täällä huomenna, eivät tulevaisuudessa, eivät silloin kun sinä itse haluat. Ehei, silloin he ovat jo menneet, eivätkä he kaipaa sinua.

Olet myöhässä. Armottoman myöhässä ja ihan omaa syytäsi.

Lapset ovat nyt, eivät he odota sitä, että sinulla on aikaa, että sinä olisit kiinnostunut, sillä siinä vaiheessa, kun sinä o l e t kiinnostunut, huomaat olevasi yksin ja mietit, miksi kukaan ei tule, miksi kukaan ei välitä, miksi, miksi, miksi.

Sinä voit kulkea yksin, voit ajatella, että ei ole olemassa muita kuin sinä itse, se oikeus sinulle suotakoon, mutta älä tule itkemään minulle, ettei kukaan puhu sinulle ja miksi he eivät välitä.
Lapset.
Miksi he eivät kerro sinulle mitään, miksi he eivät huomanneet, kun otit laukkusi ja lähdit ovesta. Ei kukaan jäänyt vilkuttamaan, miksi olisi? Et ollut koskaan läsnä, et täällä. Olit tulevassa, odotit, että jotain tapahtuisi, että lapset kasvaisivat, että niiden kanssa voisi tehdä jotain, että he eivät olisi niin helvetin tylsiä ja saatanan tyhmiä, sillä sellaistahan sinä et voi sietää.
Tyhmyyttä.
Ja lapset ovat sellaisia mielestäsi, koska he ovat eri mieltä kuin sinä, voi, voi, voi, että niin onkin. Epäloogisiakin ja takertuvat epäolennaisuuksiin. Kristallin kirkas logiikka puuttuu, paha, paha.

Älä tule itkemään, älä helvetti valita. Teit valintasi. Nyt ei kelvannut sinulle, valitsit sen, mikä on oleva, tuleva. Tyydy siihen.

Äiti oli aina rakastunut. Tai sitten se itki. Silloin, kun se itki, me tykättiin siitä enemmän, koska se oli silloin kotona. Ei se mitään tehnyt meidän kanssa, ei se tehnyt ruokaakaan, syötiin mitä jääkaapista löytyi, jos äiti oli käynyt kaupassa. Äiti istui vaan sohvalla ja katsoi telkkaria, mutta oli kiva, ettei meidän tarvinnut olla yksin iltaisin kotona.

Kun äiti oli rakastunut, se oli kyllä iloinen, mutta se oli iloinen muualla ja silloinkin, kun se oli meidän kanssa, se ei ollut meidän kanssa. Ei se nähnyt meitä, eikä kuullut, mitä me sanottiin. Se vaan nauroi ja laittoi lisää huulipunaa ja lisää hajuvettä ja sitten se meni taas, eikä se ollut vieläkään vastannut siihen, kun me kysyttiin, saadaanko me valvoa siihen asti, kun se tulee kotiin.

Ei me koskaan jaksettu valvoa siihen asti.

Oltiin Köpiksessä kolmatta päivää, ilta pitkällä ja piti keksiä, missä nukuttaisiin. Eka yö oli torkuttu puistossa Tivolin ulkopuolella, toinen yö meni jossain lähiössä, tavattiin kaks espanjalaista. Muuten ihan hyvä paikka, mutta niillä kundeilla oli kämpiltä lähtiessä jäänyt kylppärin hana valumaan ja kun me tultiin sinne, kokolattiamatot lillui vettä ja kundien patjat oli kuin jotain saatanan suota. No, ei me paljon nukuttu, joten ei se haitannut. Kämppä oli kuitenkin sen verran vetinen, että aamulla häivyttiin ilman suihkua, sillä vesi oli loppu. Hanasta. Espanjalaiset jäi itkemään, mutta Ritu sanoi, ettei enää toista yötä, sen perse oli hellänä.

Oli pakko päästä suihkuun. Steissilla saattoi pestä hiukset lavuaarissa, mutta kokovartalosuihkua siellä ei saanut. Ehdotin, että mentäisiin Christianiaan Mallan luo, mutta Ritu ei halunnut. Se sanoi, että Malla teki sen hulluksi tarot-korteillaan, eikä se muutenkaan kestänyt sen porukan hihitystä. Okei, no mitä sitten, mä kysyin ja yritin survoa viinipullon korkkia auki hammasharjalla. Repussa oli melkein kaikkea tarpeellista, mutta ei korkkiruuvia, se oli jäänyt jonnekin matkan varrelle. Hammasharja toimi kuitenkin hyvin ja kun sylki korkin murut suusta, viini oli melkein juotavaa.

Istuttiin jossain puistossa. Puiston takana oli iso hotelli ja mietin, että olisi tosi makeeta päästä yhdeksi yöksi puhtaitten lakanoitten väliin, nukkumaan, ihan rauhassa. Turha ajatus, raha riitti just ja just halvimpaan ja paskimman makuiseen viiniin, mutta joskus mun ajatukset vaan alkaa kelata kaikenlaisia juttuja. Kato, Ritu sanoi, noi tulee meidän luo ja mä katoin ja pensaitten takaa näkyi ens kaks päätä, sitten hela äijät. Äijillä oli tummat puvut ja kiiltävät kengät. Raha haisi. Ne kysyi kelpaisko meille drinkit niiden hotellihuoneessa ja mistä me ollaan kotoisin. Sanottiin, että Ranskasta, Nizzasta tarkemmin ja ne kertoi, että ne on Libyasta tai jostain sieltä. Asia oli sillä selvä ja kun me mentiin hotelliin, Ritu sanoi mulle, että se oli suihku ja pari paukkua ja sitten ulos, koska sen perse oli edelleen kipeä.

Hotellihuone oli hulppean näköinen. Toinen äijistä laittoi telkkarin päälle, toinen teki meille paukut. Voisinks mä mennä suihkuun, Ritu kysyi ja hymyili. Äijät nyökkäs ja lyhyempi niistä sanoi, että se voisi tulla peseen Ritun selän. Ou nou, Ritu sanoi ja meni kylppäriin ja lukitsi oven. Mä jäin ryystämään paukkua ja katselin telkkaria. Pidempi äijä tuli istumaan mun viereen sängyn laidalle ja kysyi, että how much. Se näytti olevan ihan tosissaan ja mä sanoin että ten grand, vaikka mulla ei ollut mitään käsitystä valuutasta. Se vaan kuulosti niin paljolta, ettei kukaan sitä maksaisi. Okei, se sanoi ja alkoi höllätä kravattiaan. Ten for you and ten for the lady in the shower, ok? You like me? Beautiful hair ja sitten se silitti mun hiuksia, joita mä en ollut pessyt Saksan jälkeen.

Suihku kohisi ja äijä vähensi vaatteita ja mullakin alkoi olla hiki. Mä en halunnut sitä äijää, se oli liian vanha ja rasvainen ja mä olin liian väsynyt ja likainen ja reissu oli jo kestänyt liian kauan. Wait a minute, sanoin ja pomppasin pystyyn. Ei tää tälleen mee. Meidän täytyy ilmoittaa meidän sutenöörille, että meillä on keikka. Muuten se hakkaa meidät. You know, our pimp is a monster. Äijä näytti yöpöydällä olevaa puhelinta ja sanoi, että yes, yes ja pitääkö sille pimpillekin maksaa ekstraa ja onks sekin ranskalainen vai paikallisii. Mä sanoin että tanskalainen ja kyllä sillekin pitää maksaa ja yritin samalla miettiä, kelle helvetissä mä soittaisin ja miks se saatanan Ritu ei voinut lopettaa vedessä lotraamista. Well, äijä sanoi ja se pudotti jo housut jaloistaan, you take phone and call. Jees, jees, ihan just, oota nyt minuutti ja kaada vaikka uusi paukku sillä aikaa. Äijä teki niin, tepsutteli kalsareissaan ympäriinsä ja toi juotavaa. Lyhyempää äijää ei meidän kaupankäynti tuntunut kiinnostavan, se runkkas ihan omissa maailmoissaan.

Mun on puhuttava Ritun kanssa, mä sanoin ja aloin jyskyttää kylppärin ovea. Veden kohina lakkas ja Ritu huusi helvetin kiukkuisella äänellä, että mitä ja kuka ja miks ja mä sanoin, että meille olisi nyt tarjolla panokeikka tai sitten tyylikäs perääntyminen eli kumpi se on ja Ritu sanoi, että ei kiinnosta ja kerro niille se. Kerro ite, huusin ja hymyilin äijälle, joka seisoi vieressäni. Tää käy just kiinni, joten ala tulla.

Jees, jees, just a minute, sanoin äijälle, ollaan kohta valmiita, nyt pitää vaan saada Hans langan päähän ja se kysyi, että kuka Hans ja mä kerroin, että Hans Christian on meidän sutenööri, enhän mä siihen hätään muistanut mitään muita tanskalaisia, ja vasta myöhemmin mä tajusin, että kai mä olisin voinut sanoa vaikka Lasse Viren. Ihan sama libyalaisille. Yes, yes, soita sitten, äijä sanoi ja silloin Ritu vihdoin tuli kylppäristä ja me alettiin juosta. Äijät liikku melkein yhtä nopeesti ja samaan aikaan ne heitti vaatteitaan pois ja nosti hintaa karjumalla meidän perään niin et helvetin hotellikäytävä kaiku. Vilkaisin taakse, kun juostiin portaita alas ja näin kalsareiden lentävän. Siinä vaiheessa hinta oli noussut viiteentoista tuhanteen.

Kun päästiin ulos Ritu sanoi, että oikeestaan voitaiskin mennä sinne Mallalle. Se vois vaikka ennustaa niistä helvetin korteistaan päästäisiinkö me vielä tämän kesän aikana joskus kotiin.

Isä tyrmäsi aina kaiken. Se kuului hänen oikeuksiinsa, hänhän oli aina oikeassa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän ei voinut olla väärässä. Me muut olimme. Me olimme tietämättömiä, me olimme tyhmiä, me emme pystyneet edes perustelemaan omia vääriä näkemyksiämme.

Se oli isän mielestä hupaisaa. Olla eri mieltä kuin hän, olla väärässä, pystymättä edes esittämään minkäänlaista loogista perustelua mielipiteillemme.

Hupi väheni ja isän silmät kapenivat viiruiksi, suupielessä nyki hapan hymy, kun hän kuunteli puhettamme, joka vähitellen, isän katseen viiletessä, muuttui änkytykseksi, henkeä haukkaavaksi yritykseksi sanoa jotain, olla jotain mieltä, muistaa mitä halusi sanoa.

Isä kärsi. Sen näki tiukaksi viivaksi muuttuneista huulista, värähtävistä sieraimista, halveksivista silmistä. Hän kärsi, sillä jos oli jotain, mitä hän ei voinut sietää, niin se oli epäloogisuus, kyvyttömyys perustella näkemyksiään, väärät mielipiteet, tunnepitoinen suhtautuminen asioihin, jotka olivat ainoastaan selitettävissä järjellä. Sellaista hän ei voinut sietää.

Meidän lisäksemme.

Kun kirjoitan äidistä, joka ei jaksa, minulta kysytään, miksi syyllistän, ei kukaan ole täydellinen ja missä se isäkin on.
Kun kirjoitan isästä, joka pettää ja jättää, minulta kysytään, miksi vihaan miehiä ja se akka varmaan nalkutti kaiken aikaa.
Kun kirjoitan naisista, minulta kysytään, mihin unohdin miehet ja olisiko maailma siis parempi ilman miehiä.
Kun kirjoitan miehistä, minulta kysytään, hylkäänkö oman sukupuoleni, haluanko vain miellyttää miehiä.
Kun kirjoitan insestin uhrista, minulta kysytään, enkä näe myös tekijää uhrina, onhan sitäkin päähän potkittu ja raiskattu.
Kun kirjoitan pedofiilistä, minulta kysytään, voiko ymmärtämällä ja päähän silittelyllä kuitata tehty paha.
Kun kirjoitan rakastelusta, erotiikasta ja vartalon kauneudesta, minulta kysytään, miksi maailma on täynnä pornoa.
Kun kirjoitan pidättäytymisestä, selibaatista, minulta kysytään, olenko panoa vailla.
Kun kirjoitan lapsen kaltoin kohtelusta, minulta kysytään, istuuko kukkahattuni liian tiukasti päässäni ja onhan maailmassa myös hyvinvoivia lapsia.
Kun kirjoitan lapsista, jotka kasvavat ja kehittyvät rakastavassa ympäristössä, minulta kysytään, miksi unohdan ne lapset, joilla ei tätä onnea ja mahdollisuutta ole.
Kun kirjoitan "olipa kerran", minulta kysytään, miksi en puhu totta.
Kun kirjoitan jotain, minkä näen totena, minulta kysytään, miksi valehtelen.

Ajatukset.
Onko niillä sukupuolta?

Kun kirjoitan, mietin itse, miksi.

 

EDIT 29.11. klo 12.40 : Jussi on jatkanut pohdintoja, joita aloittelimme tämän tarinan kommenteissa.

Naisen ääni puhelimessa oli antanut odottaa paljon, eikä mies pettynyt. Hän antoi katseensa liukua mantelinmuotoisista silmistä rintoihin, joiden pyöreää muotoa naisen hyvin leikattu bleiseri korosti. Naisen kapea vyötärö kaareutui anteliaaksi lantioksi ja hameen tiukka kangas pingottui reisien ympärille hyväilyn tavoin. Korkeakorkoiset avokkaat korostivat hoikkia nilkkoja ja pidensivät pohkeen sulavaa kaarta.

Mies nuolaisi huuliaan ja käänsi vastahakoisesti silmänsä naisen takana näkyvään taloon.

-Ikkunat on peitetty. Minä käsitin, että te asutte täällä.
-Minä en pidä valosta. Silmäni ovat arat.

Mies kohautti harteitaan naisen laittaessa aurinkolasit silmilleen.

-Ja tarkoitus olisi myydä?
-Sen takia minä soitin teille.

Naisen ääni oli käheä ja viipyilevä ja mies nielaisi kuuluvasti. Mies katsoi naista arvioivasti, punnitsi mielessään, olisiko nainen yhtä valmis kuin käheä ääni antoi ymmärtää.

-Ja te omistatte tämän siis? Yksin? Ettei…ole talon isäntää?
-Talossa ei ole isäntää.

Mies naurahti. Naisen äänen sävystä ei voinut erehtyä.

-Että ihan yksin. Teidän vanhempienne talo alun perin, eikö niin? Niinhän te sanoitte puhelimessa.
-Vanhempieni. He jättivät talon minun ja sisarelleni.

-Eikä sisarelle ole mitään myymistä vastaan…?
-Tuskin. Hän on…kuollut.

-Otan osaa.
-Niin. Niinhän te teette.

Nainen sytytti savukkeen. Mies yritti tavoittaa naisen katsetta, mutta aurinkolasit olivat liian tummat. Mies rykäisi ja katsoi ympärilleen. Puutarha oli päässyt ränsistymään, talo samoin, mutta tontti oli suuri ja talon sijainti loistava. Ei olisi vaikeaa saada taloa myydyksi.

-Mikä tuo kuoppa on?
-Koira kaivoi sen.

-Aika suuri kuoppa.
-Se on suuri koira.

Mies tunsi voimakkaan iskun polvitapeissaan ja valahti maahan. Toinen potkaisu pudotti hänet kuoppaan. Suu täyttyi hiekasta ja savesta ja hän sylki noustessaan seisomaan. Nainen seisoi kuopan reunalla ja tähtäsi häntä aseella.

-Mitä helvettiä? Mitä tämä on? Helvetin hullu! Mikä sinun kädessäsi on?
-Se on ase. Sama ase, jolla sisareni tappoi itsensä.

-Nyt tämä saa riittää. Auta minut pois täältä. Saatanan hullu.
-Hullu? Ehkä.

Naisen ääni oli kylmä. Mies yritti kiivetä kuopasta, mutta se oli liian syvä ja kuopan seinämät olivat liejuiset ja liukkaat.

-Minä en ymmärrä, mitä hän näki sinussa.
-Mistä helvetistä sinä puhut? Auta nyt ylös.

-Miten hän saattoi rakastua sinuun? Sinähän olet naurettavan näköinen, räpistelet kuin kärpänen verkossa.
-Hullu!

Nainen nosti asetta ja tähtäsi miestä.

-Rakkaus on kai sokea sittenkin. Ehkä hän rakasti sinua siksi. Ehkä hän luuli, että ei jaksa elää ilman sinua. Ehkä kaikki oli liikaa. Ensin sinä jätit hänet raskauden takia, sitten hän menetti odottamansa lapsen.
-Kenestä sinä oikein puhut? Minä en tajua…

-Kerro terveisiä sisarelleni.

Nainen ampui ja luodin repiessä tietään miehen sydämeen, mies yritti epätoivoisesti muistaa.