|
|||
 |
|
||
|
12.07.2010 - 22:12
Jossain vaiheessa äiti alkoi maalata. Älkää erehtykö, en puhu omasta äidistäni, tämähän on tarina. Minun äitini ei maalannut kuin kynsiään ja ripsiään. Ei, eihän tuo ole totta. Irtoripsiä sovitteleva äiti on myös tarinasta, toisesta tarinasta, jota en vielä ole kirjoittanut.
Antakaa anteeksi, koetan pysyä asiassa. Tai siis jatkaa satuani. Sitähän tarinat ovat. Keksittyjä.
Minun tarinoissani ei vain ole valoisia loppuja. Siinä mielessä ne muistuttavat enemmän todellisuutta kuin satuja, joissa kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Tämänkin tarinan äiti, joka alkoi maalata, tulee kokemaan onnettoman lopun. Aavistan sen jo nyt.
Näen hänet maalaamassa keittiön pöydän ääressä. Olen tuonut hänelle kaikki vesivärini, joita hän osti minulle ollessani lapsi. Värinapit ovat kuluneet, yhteen aikaan maalasin prinsessoja, kunnes kyllästyin ja aloin leikkiä Barbeilla.
Äidin kasvoilla on hymy. Se tuntuu hämmentävältä. Äiti ei ole hymyillyt kuukausiin. Nyt, hänen kastaessaan paksun siveltimen veteen ja pyörittäessään sutia punaisessa värissä, hänen suupielensä kaartuvat ylöspäin. Paperille muotoutuu punainen puu, sitten sininen aurinko, violettia ruohoa. Puuhun äiti maalaa mustan perhosen.
Punapuumaalauksen jälkeen äiti maalasi kymmeniä papereita täyteen maisemia, joita en ennen ollut nähnyt. Äiti ei puhunut maalatessaan, enkä koskaan kysynyt häneltä, miksi hän maalasi sinisiä koiria ja oransseja ihmisiä. En halunnut häiritä äitiä, sillä maalatessaan hän ei itkenyt. Kun hän laski siveltimen märälle paperille, hänen hymynsä sammui, hän ummisti silmänsä ja hetken kuluttua ensimmäinen kyynel tunki tiensä suljettujen luomien alta. Minua väsyttää, hän sanoi, meni huoneeseensa ja nukkui jälleen monta päivää.
Siivosin äidin maalaukset pois, pesin pensselit, tyhjensin vesikupit. Olin ostanut maalauksille ison, mustan salkun, jonne äidin viimeisten kuukausien aikana kerääntyi kymmeniä kuvia.
Minulla on edelleen tuo salkku jäljellä. Viime viikolla näytin kuvia eräälle ystävälleni, joka sanoi, että minun pitäisi tarjota kuvia johonkin galleriaan. Miksi, kysyin katsoen violettia apinaa, joka oli juuri haukkaamassa isoa palaa sinisestä kuusta. Ystäväni mielestä kuvat olivat loistavia.
Itselleni ne kertoivat äidin masennuksesta ja hänen kuolemastaan.
|
Kirjoittaja
 susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
Tarinan alku on mielenkiintoinen. Erilainen.
Hyvä tarina ja niin tosi.
Totuus, kenties karsimys, nahdyn tai luetun takana saattaa ulkopuolisille jaada ikuiseksi arvoitukseksi...Joskus niin on tarkoituskin...
jl, tarinan alku vaan tuli jostain, en tiedä mistä.
SuviAnniina, totta, varmaan liian henkilökohtaista.
Taru, mukavaa, jos tarinat tuntuvat todelta.
Arleena, kaikkien pitäisi maalata!
Isopeikko, näkökulmat ovat mielenkiintoisia, niillä pitäisi leikkiä enemmän.
Polga, tarinan totuus, niin, en tiedä.
Zilga, ehkä maalaaminen pelasti hänet hetken ajaksi.
Ari, mukavaa, jos kosketti, kiitos.
Hannele, niin minustakin. Antaa vaan värien viedä.
BLOGitse, kaikkea ei voi selittää, kaikelle ei löydy selitystä.
Mimosa, kiitos.
Tuo lause kiehtoo ja kertoo paljon. Itselleni tulee tietenkin mieleen suruvaippa. Ja se on tuossa todellinen ja oikean värinen muun maiseman ollessa epätodellista.
Hieno tarina. Ja loppukin taas niin Susupetalia kuin vain voi olla.
Alastalo, hyvin nähty, luettu. Jotain oikeaa epätodellisen keskellä.
Anteeksipyytelyissään kiemurteleva minäkertoja jäi aika epäselväksi tässä jutussa, en tajunnut mitä yritti sanoa. Kun äitikin oli keksitty.
Yaelian, maalatessa uppoaa todellakin omaan maailmaansa, joka joskus on parempi kuin todellinen.
Hirlii, totta, ei elämästä selviä hengissä.
Minäkertojasta en osaa sanoa oikein mitään, tarina tuli ulos tällaisena.
Onnekas, kuka löytää keinon ahdistuksen ja masennuksen häätöön.
Aimarii, jotkut ovat onnekkaita.
Kiehtovat tarina unen ja toden rajamailla....
Kiirepakolainen, kyllä. Meillä kaikilla on oma violetti apinamme.