|
|
|||
|
14.06.2010 - 21:35
Kirurgin veitsi ei leikkaa pois masennusta. Kipu poistuu. Tuska jää. Ahdistus kiittää tilasta, täyttää kivulta vapaaksi jääneet kolot raskaalla tyhjyydellään.
Linja-auton ikkunasta näen violetin lupiinipellon. Kuva piirtyy mieleeni. Kankaan ääressä sekoitan punaista ja sinistä. Saan aikaan ruskeaa. En jaksa edes itkeä.
Lapsuuden kesä tuoksui kuumalta pietaryrtiltä. En ole tuntenut sitä tuoksua enää moneen kesään. Kesät ovat kadonneet, elän talvesta talveen. Mieleni tuntee vain yhden vuodenajan, sen pahimman, jolloin kaikki on kuollutta. En tarvitse sellaista muistutusta. Tiedän, miltä tuntuu olla kuollut.
Ruskeat lupiinit kankaalla nuokkuvat janoissaan. Annan niille vettä. Niiden kuivunut ruskea muuttuu mudaksi. Täplitän keltaisella pieniä aurinkoja antamaan valoa lupiineille. Valoni on voimaton. Edes varjoja se ei pysty luomaan.
Linja-autonkuljettaja viheltää kaartaessaan pysäkille.
|
Kirjoittaja
susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
Käyttöoikeus
![]() Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi. |
||
lähetän valoa ja lohtua sinulle,
halaten..
Villejä lupiineja...se biisi tulee aina lupiineista mieleen. Lupiininvärisiä muistoja.
Lähettäisin heti kimpun pietaryrttejä pöydällesi...
Siihen auttaa vain aika.
Mutta mäkin teen kukkamaallani kasvavista valkoisista , keltaisista, violeteista kukista sulle kauniin kimpun ja lähetän sen tuulen mukana sulle, tee niistä uudet värit tauluusi!
Me kaikki lähetämme paljon keltaisia lämpimiä aurinkoja sulle!
Sairaalakäynnin jälkeen iskee usein masennus. Mutta huomenna on kaikki paremmin. Kivut poissa ja aurinkoa on luvattu.
Kiitos kaikille kommenteistanne. Kiitos, että olette olemassa.