SusuPetal

Kojelauta | Seuraa blogia | Lisää blogeja | Luo blogi! |

Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista

SusuPetal

Kadotus

15.05.2010 - 18:20

Olen katsonut itseäni usein. Usein en ole pitänyt näkemästäni. Silloin olen kääntänyt katseeni pois, nähnyt muuta, unohtanut itseni.

Unohtaessaan itsensä kadottaa itsensä. Niin se menee. On hukassa niin kuin silloin, kun heräsin vieraassa sängyssä, kauan sitten. En tiedä, missä olen, en tiedä miksi olen. En tunne itseäni. Juon aamukahvin mukista, jossa on halkeama. Inhoan kahvia. Haluan juoda teetä. Huumaavan tuoksuista teetä kuumasta pannusta.

Jatkoin katoamista. Luulin, että voisin karistaa itseni kannoiltani. Kööpenhaminalaisessa puistossa survon viinipullon korkkia pullon sisälle hammasharjalla, itken, en saa pulloa auki. Olen varastanut pullon kaupasta, piileskelen pensaassa, jotta kukaan ei tule jakamaan juomaa kanssani. Syön varastamani suklaat, käsien tärinä helpottaa, korkki painuu pullon sisälle.

Pakeneminen väsyttää. Kääntää itselleen jatkuvasti selkänsä uuvuttaa. Toisaalta se on niin helppoa. On niin kivutonta astua rooliin, jonka osaa ja joka ei ole oma itse. Vuorosanojen oppiminen on vaivatonta, sillä ne ovat vain sanoja, ulkoa opittuja lauseita, jotka eivät merkitse mitään. Niissä ei ole tunnetta, ne toimivat ainoastaan kuorena. Suojana ulkomaailmaa vastaan. Suojana itseltä.

Ilman suojakuorta palaa. Susanne paloi kirkkaana. Hän oli hauras, hänessä ei ollut mitään epäaitoa, ei vilpillistä. Hän liekehti tuhkaksi. Muistan vieläkin hänen naurunsa, tanssivat askeleensa Tukholman kaduilla.

Itsensä inhoaminen synnyttää mustia möykkyjä ihmisen sisälle. Möykyt ovat kuin syöpäkasvaimia, levittävät etäpesäkkeitä joka puolelle. Etäpesäkkeillä on nimet: häpeä, syyllisyys, inho, viha, pelko, epävarmuus. Sairauteen on vain yksi parannuskeino: katsoa itseään, oppia pitämään näkemästään, oppia olemaan armollinen itselleen.

Ja jonain päivänä osaa rakastaa itseään. Ehkä.

***

Uuna osti tarinan kuvituksena käytetyt taulut. Tue sinäkin SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.

Kategoriat: hajatelmia , latvalaho , sponsorointia 24 kommenttia Kommentoi

Polga kirjoitti 15.05.2010 - 19:25

Hieno tarina ja kuvitus - ziiiiiiiiiiiiiiiis!

isopeikko kirjoitti 15.05.2010 - 19:25

Itsensä näkee kun peilaa tekojaan ja sanojaan toisista ihmisistä, luulee peikko

sirokko kirjoitti 15.05.2010 - 21:29

Tunnemuisti on vaikeasti voitettavissa, on helpompi olla armollinen muille kuin itselleen.

Uuna kirjoitti 15.05.2010 - 22:18

Juuri noin se on, itselleen on oltava armollinen, on katsottava itseään silmiin niin kauan ja niin syvälle, että vihdoin näkee itsensä oikein, hyvänä ja arvokkaana.

Hieno tarina töiden lisäksi. Pidän maalauksistasi entistä enemmän. Ne ovat livenä todella hienoja, kokonaisuus. Kiitos!

Yaelian kirjoitti 15.05.2010 - 23:24

Upea kuvitus koskettavalle tarinalle.

SusuPetal kirjoitti 15.05.2010 - 23:31

Kiitos, Polga.

isopeikko, ainakin osan itsestään näkee tuolla tavalla, mutta kokonaan ei.

Sirokko, tunnemuisti roikkuu ihmisesä sitkeästi, niin hyvässä kuin pahassa.

Uuna, nähdä itsensä arvokkaana, se on taito.

Yaelian, kiitos.

lepis kirjoitti 15.05.2010 - 23:33

Silloin olisi vielä tunnetta jolla tuntea, luulisin.

SusuPetal kirjoitti 15.05.2010 - 23:34

Niinpä, Lepis.

Demetrius kirjoitti 15.05.2010 - 23:48

Upeista kuvista syntyi tummasävyinen tarina, onneksi armo ja rakkaus tuovat loppuun toivoa.

aimarii kirjoitti 16.05.2010 - 08:48

Ei olekaan aina helppo juttu olla armollinen itseään kohtaan, mutta se ja rakkaus saavat ihmeitä aikaan. Ne sulattavat raskaikse kasvaneet suojamuurit ja antavat tilaa hengittää.

Reine kirjoitti 16.05.2010 - 09:54

Tuo karkuri on kuitenkin kantanut toivonkipinää mukanaan. Älköön se sammuko.

SusuPetal kirjoitti 16.05.2010 - 09:56

Toivoonhan tarina pitää päättää, Demetrius.

Aimarii, rakkaus on todellakin ihmeellinen asia.

Reine, toivotaan, ettei sammu.

arleena kirjoitti 16.05.2010 - 11:02

Jostain tuli mieleeni pätkä laulusta Ole armollinen, lienee Olavi Virran lauluja.

SusuPetal kirjoitti 16.05.2010 - 11:14

Arleena, varmaan hyvä laulu.

Maarit kirjoitti 16.05.2010 - 18:26

Ei osaa rakastaa itseään, mut jotenkin hyväksyy ja uskaltaa katsoa muiden nähden peiliin.

SusuPetal kirjoitti 16.05.2010 - 21:07

Ehkäpä niin, Maarit.

BLOGitse kirjoitti 16.05.2010 - 23:42

Hieno, koskettava teksti-kuvayhdistelma...siis kokonaisuus.
Tunnistin itseni kun nuorena kipuilin.
Nykyaan osaan olla armollisempi itseani kohtaan mutta kylla vaadin valilla ihan turhaan liikoja...kun vahemmallakin paasisi.

SusuPetal kirjoitti 17.05.2010 - 06:59

BLOGitse, hyvä että olet oppinut olemaan itsellesi armollisempi.

Kutuharju kirjoitti 19.05.2010 - 21:21

Tuo viimoinen, niin hellyttävä, niin halattava -- niin yksin.

SusuPetal kirjoitti 19.05.2010 - 21:57

Totta, Kutis, hyvin yksin.

Inkivääri kirjoitti 20.05.2010 - 11:43

Uskaltaa olla oma itsensä, ottaa se riski, etteivät kaikki tykkääkään siitä mitä olet - toisaalta saada hyvää omana itsenään... Hienosti kiteytetty tarina taas Susupetal! Minä taidan mennä taas ulos niin kuin joka päivä viime aikoina - enemmän ulkona kuin tuvassa:)

SusuPetal kirjoitti 20.05.2010 - 15:30

Ulkona on hyvä olla, Inkivääri.

TeeTee kirjoitti 21.05.2010 - 07:13

On se ihminen kumma eläin. Mitä kovemman kuoren rakentaa, sitä vähemmän sattuu, mutta silti voi aina vain huonommin.

Mitä enemmän itseään pakenee, sitä enemmän itseään tarvitsee... Kyllähän naapuria pääsee pakoon, jos haluaa, mutta itseään ei voi paeta loputtomiin.

Tuttuja mustia möykkyjä kuvailet. On rakastettava itseään, voidakseen rakastaa muita - oikealla, tasapainoisella tavalla. Itserakkauden puutekohan tekee läheisriippuvuuden...?!

Osuva tarina jälleen ja hienot kuvat on Uuna ostanut!

SusuPetal kirjoitti 21.05.2010 - 07:41

TeeTee, hyvin kiteytetty -tuo itserakkauden puutteen aiheuttama läheisriippivuus saattaa hyvinkin olla yksi syy.