Voi totta!

Aina löytyy...

Olipa mieleen iskevä tarina ja teki minuun syvän vaikutuksen. Itse kirjoitin blogissani omista vaivoistani tässä joku aika sitten. En kai vaan ole loukannut sinua kirjoituksellani. Vähättelymielessä se ei ole missään nimessä kirjoitettu. En tiedä oletko sitä edes lukenut. Kirjoituksestasi vaan tuli jotenkin ihan kuin piikki lihaani kun omia vaivojani sillä tavalla blogissani luettelin. En ylvästellyt, en vähätellyt, luettelin. Olisipa kiva kuulla, jos kirjoitelmani oli loukkaava.

Ajatuksia herättävä kirjoitus. Pakko myöntää,että usein sorrun vähättelijän rooliin, ihan vain siksi,että turhan pienistä asioista ei vain jaksa tuntea suurta myötätuntoa.

Una, kaikkea löytyy.

Voi Kiirepakolainen, pitääkin mennä lukemaan juttusi tämä kommentin jälkeen eli en ole lukenut. Blogiasi kyllä seuraan, mutta lähinnä noiden haasteiden merkeissä.
Tämä pakina on kärjistetty esimerkki joistakin ihmisistä, joita olen tavannut elämän varrella. Pakinan tyyliin todellakin kärjistetty. Itseänikin tunnistan tuosta vähättelijästä, varsinkin silloin, kun omat ongelmat ovat päällä, eikä jaksaisi kuunnella muiden valituksia (jotka tuntuvat aina niin pieniltä omiin verrattuna, ainakin sillä hetkellä).
Nyt menen lukemaan blogiasi.

SuviAnniina, olitkin samaan aikaan linjoilla. Kyllä minäkin tunnistan itseäni vähätelijän roolista, varmaan meistä jokainen.

Voisko se olla se huono itsetunto? Siis, että kun toisella menee huonosti, on vaan aina pistettävä paremmaksi???
Ainakaan sen takia en itse "uskalla" oikein kertoa mitään, koska se toinen voi sanoa, että "ei tuo nyt vielä mitään, koska minulla...."
Silloin kun kävin s-hoidoissa ja kehtasin valittaa kui huonon olon ne teki niin, minun tuli olla kiitollinen, että ylipäätään olin vielä hengissä???

Lohdutukseksihan tuollaiset kommentit kai on tarkoitettu? Ainakin voivat toimia sellaisena.

Joskus riittäisi, kun joku vain jaksaisi kuunnella...joskus olisi varmaan hyväkin, että joku osoittaa murheita suhteessa toiseen.

Minulla on ystävä, jolla on aina huonommin asiat kuin minulla, masennus on syvempi, ahdistus on kovempi, jopa pelko lasten puolesta on pahempi.

Joskus yritin myötäillä, että oli se kamalaa kun ne meidän tytöt olivat siellä Afrikassa, huoli koko ajan. Hän siihen, että niinniin mutta hänellä se vasta olikin kamalaa kun hän on niin paljon enemmän aina huolissaan... Millähän mittarilla hän sitä mittasi?

Kimmeli, tuo on rankkaa, ettei saisi valittaa huonoa oloaan sytostaattien takia. Kärsi, kärsi ja ole onnellinen, että olet ylipäänsä elossa. Jotenkin sylettävää.
En tiedä, onko kyseessä huono itsetunto. Huomion puute ainakin. Ehkä ne ovat sama asia?

Hamalainen, lohdutukseksihan ne kai on tarkoitettu, mutta joskus ihminen kaipaa muutakin kuin vähättelevää lohdutusta.

Inkivääri, olitkin samaan aikaan linjoilla. Totta, ei lohdutusta, vaan kuuntelemista. Se riittäisi. Ei mitään muuta.
Heh, ystäväsi vie sinusta kyllä voiton...

Piti ihan tulla sanomaan, että huh, huh, helpotus. Luin kommenttisi. Minäkin välillä suollan suustani mitä sattuu, kirjoitan ennenkuin ajattelen. Yritän kuitenkin olla hirveen kiltti, siis kiltimpi kuin oikeesti oon, vaikka välillä blogiraivoankin, mutta itselleni. Huiskis!

Kiirepakolainen, hyvä, että kysyit. Turhan kiltti ei kuitenkaan kannata olla. Se ei tee hyvää itselle, muille vain :)

Ihana kuva. Tuota tekniikkaa täytyy kokeilla joskus, jälki on kertakaikkiaan upeaa.

Mä olen tullut siihen tulokseen, että kärsimys syö empatiaa.

Erinomainen kirjoitus. Samasta aiheesta puhutaan paljon myös lapsettomien keskuudessa, kun monen kommentti esim. keskenmenoon on se, että "no tapahtuuhan elämässä kamalampiakin asioita". Isossa mittakaavassa tapahtuukin, mutta yksilön tasolla ollaan suurimman surun edessä. Kyllä ne kommentit järjellä tajuaa hyvää tarkoittaviksi, mutta siinä hautakiven äärellä seisoessa ne ei yhtään lämmitä. Ei kukaan voi arvottaa toisen ihmisen surua, pelkoa tai ongelmaa, astumatta samoihin saappaisiin. Niissä seisoessa voisi loppua se vähättely nopeaan.

Väriliitu/vesiväri on todella ihanaa, Hoover, tuntuu, etten kyllästy siihen lainkaan.
Kärsimys syö empatiaa, sillä kärsimys harvoin jalostaa. Toisaalta, toivoisi oman kärsimyksen lisäävän herkkyyttä muiden kärsimyksille.
Ehkä sitä ei jaksa sitten.

EmmyAurora, lohduttamisen voisi unohtaa hetkeksi, vain kuunnella toisen surua, olla läsnä.
Surujen, kärsimysten, ongelmien arvottaminen on hakoteille joutumista, täysin turhaa.
Tuli mieleen se vanha juttu, kun lapsensa menettäneille vanhemmille sanottiin, että onneksi teillä on kuitenkin muitakin lapsia, ettei ollut se ainoa...

Kylläpä taas kolahti meikäläiseen - lähinnä siinä mielessä, että en kohta tiedä minne kiven alle ryömisin piiloon, kun en jaksa olla valittamatta (valittaminen yksinkertaisesti helpottaa oloa), mutta kanssaihmiset eivät näköjään jaksa enää kuunnella sellaista.

Meikäläistä ei valitettavasti lohduta yhtään se, että monilla on vielä huonommin ja jos joku suo minulle sen kunnian, että kertoo murheistaan, en totisesti keskeytä tai vähättele kertomalla kuinka paljon pahemmin itselleni on käynyt. Hyvä Susu!

Komppaan Millania tässä...

Toisaalta, joskus saa mukavia ja empaattisia viestejäkin kommentteihin - ei vaan jaksa aina vastata... sorry vaan. Silloin kun on paha, on niin paha, että ei jaksa enää olla edes ystävällinen. Olla vaan! Yritän kyllä jaksaa kuunnella, mm. tänään kun eräs leidi kertoi kuinka kamalan kipeät hänen jalkansa ovat olleet JO kaksi päivää uusien kenkien takia. Ja hiljaa mielessäni ajattelin, että voi kun tietäisit - en jaksanut edes sanoa enää mitään.

Toisaalta, työpaikkakiusattu ja masentunut työkaveri on ilmestynyt takaisin töihin pirtsakkana ja sanoi haistattavast v*tut sillä ihmisellä, joka on kiusaaja. Merkitsee vain ylös asiat ja rapoaa myöhemmin ylöspäin - ei hänen tarvitse vältt. kommentoida. Ei hän enää kuuleman mukaan edes välitä sanoa mitään. Antaa vain idiootin puhua.

Kuva on tosi kuvaava, ja teksti täyttä asiaa. Annetaan toisten valittaa ja valitetaan itsekin, jaettu valitus voi muuttua vaikka naurunpyrskeeksi.

Mutta sitten kun kaverillani on aivoinfarkteja, struuma kurkussa, kyhmyjä rinnoissa, avanne, lonkkaproteesi ja jalat amputoitu niin lupaan lahjoittaa hänelle puolet omasta valituskiintiöstäni =)

Eikohan tuo ole aika luonnollista. Sairaudet ja luut ongelmat - muittenkin - pelottavat, ja niita vahattelemalla uskottelemme itsellemme etteivat ne niin pahoja ole, ei ainakaan silloin kun ne tapahtuvat jollekin muulle.

Pääasia, että pää on tallella! :D

Millan, onneksi meillä on blogit, joissa saamma valittaa niin paljon kuin haluamme. Jos lukija ei kestä, menköön lukemaan positiivareiden päivän lauseita.

Polga, uusien kenkien aiheuttamat hiertymät ovat kamalia! Se kipu, kun kenkä on kaksi numeroa liian pieni ja lesti liian kapea, on hirmuista!
Työpaikkakiusatulla on hyvä suunnitelma. Toivotan menestystä.
Joo, omasta jaksamisestahan se on kiinni, millä tavalla jaksaa suhtautua muihin. Jos ei itse jaksa, niin ei voisi vähempää kiinnostaa muiden ns. ongelmat.

Demetrius, olet jalo -noin vain annat pois puolet valituskiintiöstäsi :)

HPY, kyllähän ne pelottavat ja ennen kaikkea ne kyllästyttävät, jos ovat kroonisia vaivoja, joille ei voi mitään. Kärsimystä se ei kuitenkaan poista ja kärsimyksestä on saatava puhua ilman vähättelyä.

Tiivi, niin sinulla! Itse tsekkasin juuri pääni ja tyhjää oli täysi :)

Täällä pää on puoliksi tyhjä ja puoliksi tyhjää täynnä *wirn*.

Terveiset täältä nurkasta, menin tänne häpeämään. Voi kunpa osaisikin vain kuunnella. Helpottaisi sillä toisen elämää.

Polka, sama juttu!

Unelma, pois sieltä nurkasta ja heti! Nyt!

Tässä pakinassa on tunnistettavia piirteitä varmaan monesta (minustakin), mutta en välitä ;;))))

Hyvä kuva!
Ja hyviä esimerkkejä,tuollainenhan latistaa.Onni on sellainen ihminen,jolle voi valittaa ilman että toinen vähättelee.Mutta tunnustan,että itsekin ollut tuolla vähättelijän puolella.

Eihän se olisi paljon vaadittu, jos jaksaisi kuunnella mitä toiselle kuuluu. Mutta kun itse on se maailman napa ja kaiken kokenut ja marttyyri.
Nyt minun pitää aivan ensin kuunnella omatuntoani. Aivan oikein, se sanoo, että minäkin olen syyllistynyt tähän. Ystävän puheet ovat kantautuneet kuin kuuroille korville

Kiitos, että muistutit - Susu

kuva sopii loistavasti tekstiin..
ja kuva keroo vahvasti mikä on..

Jokaisella meillä on omat kipurajamme, stressinsietorajamme,rajamme jolloin menee yli.jolloin kadotamme tasapainomme...kaikilla ne ovat jossain...

Kunnioittakaamme toisten rajoja ja omia rajoja..Ei tarvtte olla sankari, tarttee olla ihminen, lähimmäinen..

Noissa dialogin pätkissäsi ei kyllä kukaan oikein kuunnellut toista, vaan ainoastaan sitä oman päänsä sisältöä, johon taas syyllistyy varmaan jokainen. Ainakin silloin jos omat voimat on vähissä ja oma vastaanottokyky on alhainen. Tosin on kai heitäkin jotka eivät koskaan kunnolla keskity toiseen, kykene unohtamaan itseään ja omia murheitaan. Ja osaa vain kuunnella toista. Aina ei tarvitse vastata mitään, mutta joskus se voi olla hyväksikin sille toiselle, että vastaa jotain, sanoo jotain joka voi helpottaa toisen oloa.

Valittaminen helpottaa. Mutta jos on koko ajan toisen kaatopaikkana, niin kyllä siihenkin väsyy - saa väsyä. Empaattiset ihmiset uupuvat elleivät laita jonkunmoisia rajoja, suojele itseään. Itsetuntemus on se a&o - ellei jaksa vastaanottaa niin ei jaksa, kyllä senkin voi ja saa sanoa. - Juuri nyt en jaksa, mutta soitellaanko myöhemmin? Se on toisenkin kunnioittamista, että antaa aikaansa sitten kun tuntee todella jaksavansa eikä yritäkään silloin kun ei jaksa.

Toisaalta sellainenkin tuosta jutustasi tuli mieleen, että on helpompi puhua niiden kanssa jotka tuntee paremmin kuin niiden kanssa joita ei tunne ja tajua niin hyvin. Tätä työttömyyskokemusta kun olen joidenkin lähi-ihmisteni kanssa jakanut, niin huomaan että ensiarvoisen tärkeitä keskusteluja olen käynyt niiden kanssa joilla on omakohtaista kokemusta, ja siis jonkumoinen käsitys tästä asiasta. On saanut mittakaavan, suhteellisuutta, silloin kun sitä on tarvinnut, ja myös hyviä neuvoja kuinka selvitä. Että kyllä sellainen jolla on omakohtaisia kokemuksia, tajuaa herkemmin sitä toista siinä samassa tilanteessa, vaikkei meidän kohtalomme ja kärsimyksemme ihan samanlaisia koskaan olekaan.

Vahattelyn lisaksi on toinen tapa.
Mina: "Taalla Casassa...."
Toinen:"Muistan silloin 20v sitten Pariisissa...."
Eli ei keskustella siita minka nostin poydalle vaan 'toinen' haluaa kertoa omasta kokemuksestaan. Keskustelu jonka halusin virittaa lopahtaa siihen. Jos kerran ei kiinosta niin kuuntelen sitten sinun muisteluitasi...Aikaisemmin arsyynnyin, nykyisin annan menna koska tuo on niin yleista.
Halutaan puhua vain omista kokemuksista mutta ei olla kiinnostuttu, siis aidosti kiinnostuttu, mita toinen on kokenut, oppinut, oivaltanut...

Zilga, outoa olisi, jos ei tunnistaisi itseään tästä pakinasta. Hmm, se olisi epärehellistä.

Yaelian, molempia meistä kaikista löytyy -valittajia ja vähättelijöitä- toivoo vaan, että roolit pysyvät tasapainossa, eikä toinen vie voittoa.

Arleena, se itse on niin lähellä ja rakas, että välillä unohtaa, ettei ole maailman napa. Toinen maailman napa on siinä vierellä.

Hanne, hyvin sanottu, ei tarvitse olla sankari, riittää että on ihminen.

Hirlii, jatkuvana kaatopaikkana oleminen on sellainen asia, johon en enää suostu. Sellaiset ihmiset ovat jääneet matkan varrelle, jotka vain vievät energiaa, eivät anna mitään.
Jaksamisen mukaan sitä kai reagoi kanssaihmisiin.
Vertaisyhmä, vertaisihminen on ihminen, jonka lohduttavat sanat jaksaa ottaa vastaan, syistä, joista kirjoitit.

Joo, BLOGitse, tuo on myös tuttu tyyppi! Odottaa vaan, että toinen saisi sanottua sanansa loppuun, jotta voi kertoa omat juttunsa. Oikein huomaa, miten sitä kihelmöi odotus kertoa omista kokemuksista!

Suoraan sanottuna minulla menee hermo vähättelijoiden kanssa. Ongelmista ei aina ole helppo kertoa ja sitten jos vastaanotto on tuota "no ei tuo nyt mitään ole", niin tulee vielä kurjempi olo. Itse yritän (tuskin aina onnistun) olla vähättelemättä toisten ongelmia, koska en yksinkertaisesti kehtaa "nollata" toista.

Myönnän kyllä, että minullakin on usein tarve avautua omista kokemuksistani, mutta kuvittelen tekeväni sen vähättelemättä toisia. Tuskin aina onnistun.

Elegia, antaa hermon mennä vaan. Ihan syystä.
Mielestäni ihminen, joka avautuu, ansaitsee kuuntelevan korvan.

Suoraan palvelutalon rollaattoriyhmän kokoontumisajoista... paitsi, että kaikki kymmenen mummoa yrittää pistää toistaan paremmaksi...
On hetkiä, jolloin tekisi mieli kiljua, et olkaa hiljaa ja miettikää kerrankin, et mitä kaikkea hyvää elämässä on. Vaan enhän sitä tee....

Heh, vai sieltä, kokoontumisajoista, Crane. Huh, voin kuvitella, että välillä tekisi mieli kiljua!

Tunne tällaisia ihmisiä muutaman, valitettavasti! Rasittavia!

Pätemisen tarve elää meissä kaikissa.
Toisissa vain vahvemmin ja näkyvämmin.

Marjukka, kyllä, rasittavia!

Mk, olisi niin kivaa, kun viitsisi päteä toisella tavalla!

Empatiaa tämä maailma tarvitsee lisää.
Ei se olisi pois keneltäkään...mietin tuossa lukiessani juttuja, että olen usein se kuuntelija...jopa liiaksin asti. Väsyn, eikä sekään ole hyvä!

Taru, liian kiltti kuuntelijä tekee hallaa itselleen, väsyy, niin kuin kirjoitit. Huonoa asia. Lisää itsekkyyttä!

No aika haloo :) Kumma kun pitää kilpailla sillä kellä on asiat huonoiten.

Kyllähän tuohon varmasti jokainen välillä sortuu. Ei ehkä ihan noin selvin sanoin, mutta ajatuksena kumminkin. Oma napa on niin paljon lähempänä.

Isopeikko, ihminen kilpailee mistä tahansa.

Anskukka, oma napa on lähellä, ja kaikki tuohon sortuvat. Onneksi ei noin räikeästi!