On se vaan kumma, kuin kuolema pelottaa, vaikka sitä on tapahtunut maailman sivun. Minäkin pelkään äidin kuolemaa. Vaikka hän sitä varmaankin odottaa tällä hetkellä. Vai onko se sitä yksin jäämisen pelkoa. Enhän minä yksin jää, minulla on oma perhe, mutta äiti on aina äiti.

Tod.näk. viha. Raivo. Ja pelko itse pelosta.

Taman paivan maailmassa kuolemasta on tullut epaluonnollinen asia. Enaa ei saa kuolla. Siita sakotettaisiin jos se vaan olisi mahdollista.
Kuitenkin olen jo kuullut monen iakkaan ihmisen puhuvan kuolemasta niin kuin jostain toivotusta. Kun ei enaa pysty pitamaan itsestaan huolta, kun on muista riippuvainen, kuolema voi tuntua helpotukselta vaikka sita on ennen pelannyt.
Tama ei tietenkaan koske niita jotka jaavat suremaan, mutta ehka meidan pitaisi ruveta taas hyvaksymaan kuolemaa luonnollisena asiana.

Niin, on vaikea luopua kun rakastaa. Onkohan mahdollista nousta omien pelkojensa yläpuolelle ja olla tukena toisen viimeisen matkan lähestyessä... Ei varmaan helppoa, ei.

Amalia, varmaan siinä tulee tunne yksin jäämisestä, tuntee itsensä hylätyksi, eikä se ole rationaalinen tunne, vaikka muuten pystyisi järkeilemään miten tahansa, että kuolema on hyvä asia ihmiselle, joka odottaa sitä.

Polga, pelko on usein vihan takana, totta. Ja suru myös.

HPY, ihmiselle itselleen, joka odottaa tai toivoo kuolemaa, tuntuu olevan sinut sen kanssa mikä tulee tapahtumaan. Läheisten on välillä vaikea päästä siihen samaan tunnelmaan., vaikka hyväksyisivätkin kuoleman väistämättömyyden.

Elegia, on se mahdollista, olla tukena. Viha ja suru jäävät pakostakin taka-alalle. Silti ne tunteet on käsiteltävä, usein vasta sitten kuoleman jälkeen.

Jotenkin kaunis tavallaan tuommoinen tilanne että joku ei tosiaan pelkää kuolemaa vaikka tietää että se on ihan lähellä. Voiko tosiaan olla niin että on elänyt sen mitä on halunnut elää ja on aivan valmis jättämään kaiken mikä tässä elämässä on ollut tärkeää... vaikka ei yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ajattelisin että tänne jäävä tuntee enemmän pelkoa kuin vihaa. Pelko tulisi avottomuudentunteesta ja ehkä uhkakuvista, mitä pahimmillaan voisi tapahtua. Vihaakin voisi olla, mutta mihin sen kohdistaisi. Voisiko kuolevaa oikeasti vihata siksi että hän kuolee.
Kun aikaa kuluisi, olisi lämmittävän lohdullista muistaa että "hän halusi kuolla, hän oli valmis". Eihän sen parempaa lohtua olisikaan?

Elämää ja sen kohtuuttomuutta voi vihata.
Voi vihata lääkäreitä joista ei ole mihinkään, voi vihata sairautta jolle ei löydy hoitoa.
Viha on kuitenkin jollain lailla hyvä tunne, tai on ainakin hyvä käydä se vaihe läpi.
Viha pitää ihmisen elossa, ja omituista kyllä, antaa vahvuutta hetkeksi.
Padottu viha on pahinta, se saattaa myös muuttua katkeruudeksi helposti.

Vihaaks sä mua? Mä tiedän että sä vihaat mua ! Hän vihaa minua. He vihaavat meitä.

Eikö tämä ole tyypillisempää? Että sijoitamme oman vihamme toiseen? On hepompaa puhua toisen tunteista kuin kohdata omansa.

Viha on voimakas tunne, energinen ja pelottavakin. Aika usein torjuttu tunne.

Ystäväni teki vuosia sitten itsemurhan. Hän kuoli, meni pois, muttei hän minun elämästäni ole poistunut, hän kuuluu elämääni. Näen hänestä yhä unia, muistan hänet. Hänen lähtönsä, etenkin koska se tapahtui väkivaltaisesti, herätti ensin alkuun voimakkaan ahdistavan surun, ja myöhemmin muitakin tunteita. Vaikein niistä oli vihan tunne.

Saatana, teit raukkaimaisen teon ! Minulle ei tehdä noin ! Minua et kohtele näin !

Eräässä "puhdistavassa" unessa raivosin hänelle, ja se vasta muutti välejämme, suhdettani häneen. Tuon unen jälkeen näkemissäni unissa se ahdistava ja painostava tunne oli poissa. Annoin hänen mennä, päästin hänestä irti. Silti hän on yhä tärkeä osa elämääni. Mukanani niin kauan kuin elän.

Tämäntyyppiset ajatukset ovat varmasti tuttuja monelle läheisensä vuoteen vierellä.

Luopuminen saa vihan ja pettymyksen tuneet pintaan ennen surua.

Tuuluska, olen istunut ihmisten vieressä, jotka ovat olleet valmiit lähtemään, ovat eläneet sen, minkä tulevat elämään. Tavallaan se voisi olla lohtu jälkeen jääville, mutta riippunee tilanteesta, ihmisestä ja suhteista, mitä tunteita herää.

Mk, viha voi todellakin antaa voimaa. Voimaa järjestää hautajaisia, tyhjentää kaappeja, laittaa asiat päällisin puolin järjestykseen. Mutta sen jälkeen surulle täytyy löytyä tila.

Hirlii, voihan niitä tunteita heijastaa toiseen, se on kait yksilöllistä. Itse olen kokenut tuon vihan itsessäni pahimpana. Itselleni se on merkinnyt sitä, että ei ole valmis päästämään irti toisesta, ei halua jäädä yksin. Sellainen tekee vihaiseksi, ajan myötä se viha on muuttunut suruksi.
Nämä ovat varmaan aika henkilökohtaisia tapoja ja tunteita, eri ihmiset kokevat eri tavalla, luulisin.

Zilga, niin varmaan. Ja mitä yllättävämpänä kuolema tulee, sitä voimakkaammat varmaan tunteetkin ovat. Ei voi mitenkään valmistautua. Ihminen yllätetään täysin, riisutaan hetkessä kaikesta, mikä ennen on ollut tuttua ja turvallista.

Luopuminen tekee kipeää, Arleena. Järjen tasolla voi ymmärtää, ainakin joskus, mutta tunnepuoli ei taivu samanlaiseen muottiin kuin järki.

Ilman muuta ihmiset kokevat ja tuntevat erilailla, itse olen joutunut myöhemmin opettelemaan vihaani, joka on myös hyvä sekä suojeleva tunne, itsepuolustusta. Sen patoaminen, kuten minkä tahansa tunteen patoaminen, ei ole hyväksi.

Viha on todellakin tunne, joka vaatii opettelua -ei mikään helppo homma, Hirlii.

Jokaisella on oikeus kuolemaankin. Pelkään omaa kuolemaani, lasten kuolemaa...

Tämä oli niin totta joka sana, näin käy monille kuolevan omaisen vierellä istujalle...rakastaa, ja vihaa yhtäaikaa.
Mutta se viha on varmaan suureksi osaksi pelkoakin, pelkoa jäädä yksin!

Minusta kuolemaa on ihan luonnollista pelätä, Maari, kuolema on tuntematon.

Pelkoa siinä on paljon, Harakka.

Tästä tuli jotain mieleen menneisyydestä..Kyllä se on viha ja pelko yhteen sulautuneena.

Mitäs jos vaan kieltäisi kaikki tunteensa?

Tuttuja tunteita siis, Yaelian, yhteisiä monille.

Isopeikko, en suosittele. Voi saada pahan diagnoosin.

Näin juuri toissayönä unta,että olin kuolemansairas ja sukulaiset puhuivat ympärilläni aivan kuin minua ei olisi enää ollenkaan ja jakoivat omaisuuttani...aika pelottava visio,jos kukaan ei välitä,rakasta,eikä vihaa.

Surullinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus, oman äitini kuolema tulee olemaan minulle ison iso kynnys,mutta murehdin sitten vasta kun se hetki koittaa.

Huh, kamala uni, SuviAnniina, nyt ymmärrän kommenttisi siihen mustaan kranssiin.
Totta, etukäteen ei kannata murehtia, jos vain voi olla murehtimatta.

tai ihan oikeasti tarkoitin hautajaistunnelmalla niitä koiran hautajaisia :-(

No, niin tietysti, SuviAnniina. Joo.

Puhutteleva tarina. Mukaan ei saa edes pelkoa ja vihaa, nekin jäävät tänne.

Demetrius, aika vähän saa mukaan, kun ottaa huomioon, miten paljon sitä haalii elämänsä aikana.

Tunteet ovat niin lähellä toisiaan, muuttuvat toisikseen yhdessä hetkessä... Kuolema herättää juuri niitä tunteita, joita koitamme välttää - emme tavoittele niitä, vaan onnellisuutta ja kuolema on harvoin onnellinen niille, jotka jäävät jälkeen.

Inkivääri, tunteet sekoittuvat, totta, ja koska niitä ei voi hallita, ne pelottavat. Varsinkin tunteet, joita emme halua.