|
|
|||
|
21.04.2010 - 10:30
Hän ei katso minua. Tai ehkä minä en katso häntä. Tiedän, mitä hän aikoo sanoa. En halua kuulla sitä. Kaipaan häntä jo nyt. Ikkunan takana on harmaata. Verhot ovat vaaleankeltaiset, niin kuin hänen ihonsa. Hän yskii. Kysyn, haluaako hän juoda nokkamukista mehua.
Minä haluan vain kuolla, hän sanoo.
En halua kuunnella häntä.
Minä olen valmis. Minä en pelkää kuolemaa. Yritä ymmärtää.
Katson ulos ikkunasta, harmaus sakenee, muuttuu mustaksi vihaksi. Entä minä, huudan mielessäni, entä minä? Miten minun käy, kun sinä kuolet? Miksi sinä luovutat? Jätät minut yksin? Olet itsekäs. Vihaan sinua.
Käännyn vihdoin katsomaan häntä. Hänen silmänsä ovat väsyneet. Hän on antanut periksi. Minua oksettaa. Kurkku kuristuu kokoon.
Minua ei pelota, hän sanoo ennen kuin nukahtaa.
Istun vuoteen vieressä, tunnen kuinka pelko täyttää minut. Tai ehkä se on viha.
|
Kirjoittaja
susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
Käyttöoikeus
![]() Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi. |
||
Kuitenkin olen jo kuullut monen iakkaan ihmisen puhuvan kuolemasta niin kuin jostain toivotusta. Kun ei enaa pysty pitamaan itsestaan huolta, kun on muista riippuvainen, kuolema voi tuntua helpotukselta vaikka sita on ennen pelannyt.
Tama ei tietenkaan koske niita jotka jaavat suremaan, mutta ehka meidan pitaisi ruveta taas hyvaksymaan kuolemaa luonnollisena asiana.
Amalia, varmaan siinä tulee tunne yksin jäämisestä, tuntee itsensä hylätyksi, eikä se ole rationaalinen tunne, vaikka muuten pystyisi järkeilemään miten tahansa, että kuolema on hyvä asia ihmiselle, joka odottaa sitä.
Polga, pelko on usein vihan takana, totta. Ja suru myös.
HPY, ihmiselle itselleen, joka odottaa tai toivoo kuolemaa, tuntuu olevan sinut sen kanssa mikä tulee tapahtumaan. Läheisten on välillä vaikea päästä siihen samaan tunnelmaan., vaikka hyväksyisivätkin kuoleman väistämättömyyden.
Elegia, on se mahdollista, olla tukena. Viha ja suru jäävät pakostakin taka-alalle. Silti ne tunteet on käsiteltävä, usein vasta sitten kuoleman jälkeen.
Ajattelisin että tänne jäävä tuntee enemmän pelkoa kuin vihaa. Pelko tulisi avottomuudentunteesta ja ehkä uhkakuvista, mitä pahimmillaan voisi tapahtua. Vihaakin voisi olla, mutta mihin sen kohdistaisi. Voisiko kuolevaa oikeasti vihata siksi että hän kuolee.
Kun aikaa kuluisi, olisi lämmittävän lohdullista muistaa että "hän halusi kuolla, hän oli valmis". Eihän sen parempaa lohtua olisikaan?
Voi vihata lääkäreitä joista ei ole mihinkään, voi vihata sairautta jolle ei löydy hoitoa.
Viha on kuitenkin jollain lailla hyvä tunne, tai on ainakin hyvä käydä se vaihe läpi.
Viha pitää ihmisen elossa, ja omituista kyllä, antaa vahvuutta hetkeksi.
Padottu viha on pahinta, se saattaa myös muuttua katkeruudeksi helposti.
Eikö tämä ole tyypillisempää? Että sijoitamme oman vihamme toiseen? On hepompaa puhua toisen tunteista kuin kohdata omansa.
Viha on voimakas tunne, energinen ja pelottavakin. Aika usein torjuttu tunne.
Ystäväni teki vuosia sitten itsemurhan. Hän kuoli, meni pois, muttei hän minun elämästäni ole poistunut, hän kuuluu elämääni. Näen hänestä yhä unia, muistan hänet. Hänen lähtönsä, etenkin koska se tapahtui väkivaltaisesti, herätti ensin alkuun voimakkaan ahdistavan surun, ja myöhemmin muitakin tunteita. Vaikein niistä oli vihan tunne.
Saatana, teit raukkaimaisen teon ! Minulle ei tehdä noin ! Minua et kohtele näin !
Eräässä "puhdistavassa" unessa raivosin hänelle, ja se vasta muutti välejämme, suhdettani häneen. Tuon unen jälkeen näkemissäni unissa se ahdistava ja painostava tunne oli poissa. Annoin hänen mennä, päästin hänestä irti. Silti hän on yhä tärkeä osa elämääni. Mukanani niin kauan kuin elän.
Tuuluska, olen istunut ihmisten vieressä, jotka ovat olleet valmiit lähtemään, ovat eläneet sen, minkä tulevat elämään. Tavallaan se voisi olla lohtu jälkeen jääville, mutta riippunee tilanteesta, ihmisestä ja suhteista, mitä tunteita herää.
Mk, viha voi todellakin antaa voimaa. Voimaa järjestää hautajaisia, tyhjentää kaappeja, laittaa asiat päällisin puolin järjestykseen. Mutta sen jälkeen surulle täytyy löytyä tila.
Hirlii, voihan niitä tunteita heijastaa toiseen, se on kait yksilöllistä. Itse olen kokenut tuon vihan itsessäni pahimpana. Itselleni se on merkinnyt sitä, että ei ole valmis päästämään irti toisesta, ei halua jäädä yksin. Sellainen tekee vihaiseksi, ajan myötä se viha on muuttunut suruksi.
Nämä ovat varmaan aika henkilökohtaisia tapoja ja tunteita, eri ihmiset kokevat eri tavalla, luulisin.
Zilga, niin varmaan. Ja mitä yllättävämpänä kuolema tulee, sitä voimakkaammat varmaan tunteetkin ovat. Ei voi mitenkään valmistautua. Ihminen yllätetään täysin, riisutaan hetkessä kaikesta, mikä ennen on ollut tuttua ja turvallista.
Luopuminen tekee kipeää, Arleena. Järjen tasolla voi ymmärtää, ainakin joskus, mutta tunnepuoli ei taivu samanlaiseen muottiin kuin järki.
Viha on todellakin tunne, joka vaatii opettelua -ei mikään helppo homma, Hirlii.
Mutta se viha on varmaan suureksi osaksi pelkoakin, pelkoa jäädä yksin!
Minusta kuolemaa on ihan luonnollista pelätä, Maari, kuolema on tuntematon.
Pelkoa siinä on paljon, Harakka.
Tuttuja tunteita siis, Yaelian, yhteisiä monille.
Isopeikko, en suosittele. Voi saada pahan diagnoosin.
Surullinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus, oman äitini kuolema tulee olemaan minulle ison iso kynnys,mutta murehdin sitten vasta kun se hetki koittaa.
Huh, kamala uni, SuviAnniina, nyt ymmärrän kommenttisi siihen mustaan kranssiin.
Totta, etukäteen ei kannata murehtia, jos vain voi olla murehtimatta.
No, niin tietysti, SuviAnniina. Joo.
Demetrius, aika vähän saa mukaan, kun ottaa huomioon, miten paljon sitä haalii elämänsä aikana.
Inkivääri, tunteet sekoittuvat, totta, ja koska niitä ei voi hallita, ne pelottavat. Varsinkin tunteet, joita emme halua.