|
|||
 |
|
||
|
15.09.2009 - 05:26
Helena ei ollut koskaan pitänyt siskostaan. Inka oli turhan huoleton elämänsä suhteen, oli aina ollut. Inka ei ollut piitannut opiskeluista, kun taas Helena oli suunnannut yliopistoon ja elää kituuttanut opintolainalla. Myöhemmin kituutusta oli jatkunut, kun oli tullut opintolainan takaisinmaksun aika ja samaan aikaan asuntolainan lyhennykset ja korot. Inka ei omistanut mitään, vuokra-asuntojen osoitteet vaihtuivat tiuhaan, lähes yhtä useasti kuin Inkan työpaikat. Helena meni naimisiin, sai lapsen, erosi. Inkan miehet vaihtuivat, eikä Inkalla ollut lapsia. Inka ei tiennyt mitään oikeasta elämästä. Inka ei tiennyt, millaista oli olla yksinhuoltaja, olla vastuussa ihan yksinään kaikesta. Inka ei suhtautunut vakavasti mihinkään niin kuin Helena, joka kasvatti tyttärensä yksin, maksoi asuntonsa yksin, meni nukkumaan iltaisin yksin.
Lähtiessään tädin hautajaisiin Helena päätti, ettei hän aikonut tehdä mitään tädin jäämistön suhteen. Hän ottaisi vain sen taulun, jonka täti oli aikoinaan luvannut hänelle. Hän ei jäisi tyhjentämään taloa, sen lukuisia komeroita ja kaappeja. Jos täti olisi jättänyt talon hänelle ja Inkalle, hän olisi voinut harkita jäämistä. Nyt Inka saisi tehdä sen. Inka saisi kerrankin olla hyödyllinen.
– Oletko sinä ihan varma, ettet halua muuta kuin tuon?
Helena katsoi taulua, jonka oli nostanut seinältä. Se oli rumempi kuin hän muisti, mutta hän tiesi, että taiteilija oli tulossa muotiin. Muutama vuosi ja taulu olisi useamman tuhannen arvoinen.
– Se on aika nuhjaantunut, Inka sanoi. – Minusta tuntuu ihan hassulta, jos sinä et ota mitään muuta. Tätihän jätti meille kahdelle kaiken mitä täällä on.
– Sen voi puhdistuttaa. Mitään muuta minä en todellakaan halua täältä.
Helena katsoi taloa, jossa oli viettänyt monia lapsuuden kesiä. Hän ei tuntenut muuta kuin halua lähteä pois mahdollisimman pian.
– Minä en todellakaan pysty jäämään tänne, Helena sanoi. – Sinun on selvittävä tästä yksin. Minulla ei ole aikaa.
Inka kohautti harteitaan, eikä näyttänyt huolestuneelta. Huomio sai Helenan ärsyyntymään, sillä hän tiesi, että olisi itse ollut vihainen, jos talon tyhjentäminen olisi jäänyt hänen vastuulleen. Aikaa tyhjennykselle oli vain viikko, sitten paikallinen eläinsuojeluyhdistys, jolle täti oli talon testamentannut, muuttaisi taloon. Inkaa ei todellakaan mikään heilauttanut. Eivät edes tädin kaapit, jotka olivat täynnä vaatteita. Kaappi kaapin perään, täysinäisiä rekkejä. Mekkoja, hameita, puseroita, siivoustakkeja. Täti oli ollut töissä vaatetehtaalla yli 40 vuotta, ja joskus Helena epäili, että tädin palkka oli maksettu pukineissa.
– Tämä riittää minulle, Helena sanoi, kietoi taulun vanhaan torkkuhuopaan ja lähti ajamaan kotiin.
***
Muutama kuukausi tädin hautajaisten jälkeen Inka soitti Helenalle. Helena ajatteli ensin olla vastaamatta puheluun, sillä hän oli varma, että Inka olisi jonkinlaisissa vaikeuksissa. Ehkä Inka tarvitsi rahaa. Tosin Inka ei ollut koskaan pyytänyt Helenalta rahaa lainaksi, mutta Helenan mielestä oli vain ajan kysymys koska Inka tekisi niin.
– Minä ihan totta haluaisin, että sinäkin pääsisit osalliseksi tästä jotenkin, Inka sanoi. – Ihan totta, Helena, voisitko sinä kerrankin ottaa apua vastaan?
Helena ei käsittänyt miten Inka oli onnistunut siinä: muuttamaan rahaksi kaikki tädin vaatteet, asusteet, kengät, korut, laukut ja muun jäämistön perustamalla Vintage-kaupan Tukholman vanhaan kaupunkiin. Kuka oli valmis ostamaan tädin siivoustakin kahdella sadalla eurolla?
– Ihmiset ovat ihan hulluina vanhoihin vaatteisiin! Vintage on muotia nyt. Tämä on ihan hassua. Oletko sinä ihan varma…
– Kiitos, minä en tarvitse mitään, Helena sanoi lyhyesti.
– Mites se taulu? Joko sinä puhdistutit sen?
Helena ei vastannut, vaan sulki puhelimen. Hän katsoi taulua, jonka oli vienyt puhdistettavaksi, maksanut työstä suuren summan. Vain saadakseen tietää, että taulu oli kopio. Erinomainen jäljennös, mutta ei minkään arvoinen. Tunnearvoahan sillä teille on, taulun puhdistaja oli hymyillyt. Sellaista ei voi mitata rahassa.
|
Kirjoittaja
 susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
Loistavaa! Siis, en ole vahingoniloinen, mutta jotenkin vaan nauru nous ekana pintaan ja ilmoille!
Mutta Helena teki niin kuin halusi.
Tästä tuli muuten vahvasti mieleeni oma sisareni, joka ei aina näe, että minäkin olen kasvanut, muuttunut (ihan niin kuin hänkin!). Hän liittää minuun edelleen piirteitä, joita minulla oli joskus teininä ja parikymppisenä ja sitten hän ihmettelee, kun olen "muuttunut". Olen useasti nauranut hänelle, että "hei, tuo oli silloin 10 vuotta sitten. En minää enää ole sellainen". Joskus se ärsyttää, koska usein ne piirteet eivät ole kovin imartelevia.
Oho, meni ohi aiheen, mutta tämä sinun juttusi sai aikaan sen. Pidin tästä!
Mitä se menestyminen ja pärjääminen oikein onkaan?
Lepis, perintöihin sisältyy niin paljon tunnelatausta, oli perinnön arvo mikä tahansa....huh.
Kimmeli, tunnusta pois -vahingoniloa :)
Famu, yksin sinnitteleminen taitaa olla korkealla Helenan arvomaailmassa.
Unelma, minäkin kävin edelliskesänä Tukholmassa parissa vintage-puodissa ja luulen, että tämä tarina alkoi jo silloin elää mielessä.
HPY, totta, ei Helena voi valittaa. Oman tiensä kulkija.
Elegia, tuo on totta -itsekin liittää ihmisiin piirteitä, jotka ovat olleet tosia vuosia sitten, ikään kuin unohtaisi, että muutkin muuttuvat, ei pelkästään itse.
Roosa, varmaan se juontaa alkunsa jo sieltä hiekkalaatikolta, ja ne astelemat pysyvät läpi elämän. Ainakin tässä tapauksessa.
Niinpä, Hirlii, kaipa se menestyminen on suhteessa siihen, mitä on halunnut, toivonut. Sitä vaan unohtaa, että ehkä muilla ei ole niitä samoja toiveita.
Eipä varmaan se taulu paljon ilahduta, Marjut...
Varmaan harmitti, Yaelian.
Ei mikään ole niin suloista kuin kunnon vahingonilo, Polga!
Mutta mites se sananlasku menikään, Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Olisi arvostanut tätiään ja arvottanut jäämistön muistojen mukaan.
Helena oli varmaan aika ylpeä ihminen. ei voinut ottaa mitään, eihän hän tarvinnut toisilta mitään.
Muta tiedän sanoa, etä harmitti vamaan häntä jälkeenpäin, kun oli niin ylpeä!
Mä ihmettelen, kuinka sisarukset voivat olla toisilleen noin vieraat?
Arleena, ei se Helena tuosta kai muutu. Katkera loppuun asti.
Harakka, tiedän paljon sisaruksia, jotka ovat toisilleen vieraita. Joskus vanhetessa suhteet voivat lähentyä, ellei sitten tule perintöriitoja...
Eipä varmaan, Isopeikko.
Niin, Inkivääri, jos kaikki olisivat yhtä fiksuja kuin itse!
Huh, Maarit, eipä ole kivoja tuollaiset riidat. Äh.