Jos sinulta kysytään, "Kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?", kannattaa vastata ei, en tiedä tai kyllä. Mieluiten ei.

Ei kannata miettiä ääneen, että kuulee kaikenlaista, eikä aina voi olla varma, kuulevatko muut. Ovatko ne äänet todellisia vai vain omassa päässä, vastaantulijan mutinaa, takana istuvan huokailua kännykkään bussissa, tarinan siemeniä lauseissa, runon alkua satunnaisista sanoista. Ne äänet kuuluvat, mutta ovatko ne todellisia, kuulevatko muut niitä, siitähän ei voi olla varma.

Lyhyet vastaukset ovat ainoa oikea tapa vastata. Ei. Kyllä.

Ei mitään siltä varalta. Mieluiten ei.

Tänään näin naisen, joka syleili puuta. Hänen vihreä tunikansa oli samanvärinen kuin puun pinta, jalat tummemman vihreän kankaan peittämät. Hän oli kietonut kätensä puun ympärille, olikohan se haapa, en tiedä, en tunne puita. Naisen hiukset olivat harmaat, hänen kasvojaan en nähnyt, hän painoi poskiaan puuta vasten.

Kukaan ruohikolla istuvista ei katsonut naista. Ohuet viltit oli levitetty maahan, eväslaatikot avattu, ihmiset puhuivat toisilleen, nauroivat, söivät, eikä kukaan silmäillyt naista, joka likisti puuta. Seisoin hiekkakäytävällä, katselin naista ja mietin, mitä vastata, jos minulta kysytään jälleen jotain, johon en osaa vastata.

"Näetkö sinä asioita, joita muut eivät näe?"

Japanilainen turistiryhmä ohitti minut. He pysähtyivät, ottivat kuvan naisesta, joka oli yhtä puun kanssa.

Ehkä se oli harvinainen puu.