Käsi, joka läiski minua poskille, ei ollut mitenkään hellä. Ei, se toi mieleeni äidin sohaisut, kun se oli riittävän kypsynyt johonkin.

   Esimerkiksi minuun.

   -Lopeta, sanoin silmiä avaamatta. –Kuulitsä?

   Käsi pysähtyi hetkeksi, ja ehdin vaipua vähäksi aikaa tavoittamattomiin, mutta juuri kun uni oli jälleen hyvää vauhtia alkamassa, käsi aloitti uudelleen.

   -Hei helvetti. Eksä kuullut?

   -Joko sinä olet hereillä?

   Lopetin kiemurtelemisen kuullessani sen äänen. Se ääni ei ollut äidin eikä kenenkään muunkaan, jonka saatoin laskea kuuluvan suppeaan tuttavapiiriini. Se oli ihan vieras ääni, ja se kuului aivan korvani juuresta. Makasin hiljaa, täysin liikkumatta, ja yritin palauttaa mieleeni edellisillan tapahtumia. Tiesin, että olin viettänyt koko illan kotona, niin kuin aina. En ollut kierrellyt kapakoita, en iskenyt ketään mukaani ja ehdottomasti en ollut krapulassa, joten pikku-ukkojen piti pysytellä visusti piilossa ja kuulumattomissa. Jostain syystä kuitenkin joku niistä pikkuäijistä istui sängyssäni ja katsoi asiakseen läiskiä kasvojani.

   Minun täytyi nähdä unta. Avasin silmäni varovasti, kurkistin luomieni alta ja tarkensin katseeni tyyppiin, joka keikkui vieressäni. Tyyppi oli ihan ookoon näköinen, mutta tiesin, ettei sillä kuitenkaan ollut mitään asiaa sänkyyni. Siinä se kuitenkin istui, sängyn reunalla, ja katsoi minua uskomattoman vihreillä silmillään. Vaaleat, lähes oljenväriset hiukset olivat takussa ja pystyssä. Nenä suora, huulissa ei mitään sen erityisempää kuin pieni hymy. Hoikka vartalo ja uskomattoman pitkät kädet, jotka oli kiedottu vielä pidempien jalkojen ympärille. Siinä se istui vieressäni, niin kuin sen paikka olisi ollut siinä aina, mutta se oli väärässä. Sen paikka ei ollut sängyssäni, sillä en tuntenut sitä.

   -Mitä sä teet täällä?

   Olin tyytyväinen kuullessani oman ääneni. Se kuulosti suhteellisen rauhalliselta ja ennen kaikkea rohkealta. Ääneni oli täysin ristiriidassa oman oloni kanssa, mutta sitähän se tyyppi ei tiennyt, enkä todellakaan aikonut kertoa sitä hänelle.

   -Minä tulin hakemaan sinua.

   Se sanoi asiansa itsestäänselvyytenä, rauhallisesti ja hyvin ystävällisellä äänellä. Se hymyili minulle, mutta minä en pystynyt suhtautumaan tilanteeseen samanlaisella ystävyydellä.

   -Hakemaan mua? Mihin? Miten sä pääsit sisälle? Mitä sä haluut?

   Kundi hymyili tyytyväisenä. Ehkä se piti älyttömistä tietokilpailuista kello kuudelta aamulla. Itse en ollut niin innostunut sellaisista visailuista, mutta juuri sillä hetkellä janosin vastauksia esittämiini kysymyksiin. Oikeita vastauksia.

   -Sinä olet saanut keltaisen kortin, kundi ilmoitti minulle.

   Sen hymy oli ihan jees, ja toisessa tilanteessa olisin nauttinut suunnattomasti sellaisesta hymystä, mutta tämä aika ja tämä paikka olivat kuitenkin täysin vääriä, ja ilmoitin sen saman tien.

   -Häivy.

   -Mutta…

   -Mä en tiedä, mitä sä haluat ja miten sä olet päässyt tänne, mutta sen mä tiedän, että nyt sä häivyt. Nyt!

   Lauseen loppua kohti ääneni kohosi kohtalaisen kimeäksi, eikä itkukaan ollut kaukana. Kundi katsoi minua myötätuntoisesti.

   -En kai minä pelästyttänyt sinua?

   Se osui heti asian ytimeen, joten se ei varmaankaan ollut niin vähä-älyinen kuin sen käytös antoi ymmärtää. Tarpeeksi nuija se kuitenkin oli, sillä se ei ottanut onkeensa pyyntöäni häipyä asunnostani ja elämästäni saman tien. Sen sijaan se yritti koskettaa minua. Kirkaisin.

   -Mitä sä haluut? Mulla ei oo rahaa! Stereot on paskana. Kännykän akku on sökö. Vaatteet on kirpparilta. Aiotsä raiskata mut? Siitä vaan, se on tuttua hommaa, faija harrasti sitä aikanaan ihan tarpeeksi. MITÄ HELVETTIÄ SÄ HALUAT?

   -Minä olen tullut rauhassa, se sanoi, enkä voinut estää hysteeristä kikatusta purkautumasta kurkustani kuunnellessani sen vakavia sanoja. –En halua sinulle mitään pahaa. Olen tullut hakemaan sinut. Olet saanut keltaisen kortin. Se on sinun matkalippusi, passisi ja lupa tulla.

   -Lupa tulla? Mihin?

   Purin vimmatusti huuliani, sillä tunsin pakokauhun aloittavan nousunsa jostain syvältä vatsan pohjasta kohti nielua. Vielä hetki ja oksentaisin.

   -Minun planeetalleni.

   -Sä oot hullu. Sekopää.

   Se näytti siltä, että se olisi ollut eri mieltä kanssani, mutta en aikonut alkaa riidellä niinkin selvästä asiasta. Minulla oli kokemusta dorkista, kiitos äidin, faijan ja muiden sekopäitten, jotka olivat synnyttäneet riittävän määrän mielipuolisia lapsuusmuistoja.

   -Oli ihan kiva tavata, sanoin nielaisten happaman maun takaisin mahaani. –Mutta nyt, ihan totta, hei. Mä haluaisin nukkua. Kello on vasta kuusi. Voisitsä mitenkään harkita lähtöä jonnekin? Vaikka sille sun planeetallesi?

   Vedin kasvoilleni sellaisen kärsivällisen, ystävällisen, mutta määrätietoisen ilmeen, jolla vakuutettiin lapset, hullut, juopot ja muut vastaavat tapaukset. Katseeni ei kuitenkaan tehonnut.

   -Lähdetkö sinä minun kanssani?

   -Joo, joo. Kunhan mä koisaan vielä vähän. Mene ulos odottamaan.

   Kiskaisin peiton toiveikkaana korviini ja jäin odottamaan ulko-oven avautumista ja ennen kaikkea sulkeutumista, mutta mitään ei kuulunut. Laskin hitaasti sataan. Ja sitten sadasta nollaan. Peiton alla alkoi olla suhteellisen tunkkaista, eikä happea enää nimeksikään, mutta en aikonut välittää siitä Tukehtuminen ei ollut niin paha asia. Oli pahempiakin tapoja aloittaa uusi päivä. Toistin numerologisen taikani ja yritin häivyttää hullua asunnostani. Muutaman manauksen jälkeen raotin varovasti lakanaa ja huomasin tuijottavani tyhjää huonetta. Tyyppi, joka oli tarjonnut minulle keltaista korttia, oli kadonnut, ja olin varma siitä, että ulko-ovi ei ollut narahtanutkaan.

   Ehkä olin itse sellainen. Narahtanut.

***

Näin alkaa novelli Keltainen kortti, joka löytyy novellikokoelmastani Toinen painos. Jos haluat tietää, miten tarina päättyy, voit tilata kirjan kirjastosta tai ostaa ihan omaksesi verkkokirjakaupoista.

Ja jos sinua ei voisi vähempää kiinnostaa tarina, etkä missään nimessä halua tietää, miten tarina päättyy, älä lainaa sitä kirjastosta, äläkä osta omaksesi. Lukemattomia kirjoja riittää muitakin.