|
|||
 |
|
||
|
20.04.2009 - 02:37
He ovat kolmentoista. Yllään samanlaiset puserot, serkuksilla. He ovat ostaneet ne yhdessä Intian basaarista. Molemmilla pois nypityt, kynällä uudestaan piirretyt kulmakarvat, valkoista ja sinistä luomiväriä, huulissa luumunpunaista väriä. He kulkevat isoäidin arkun jäljessä, heitä naurattaa. Heidän äitinsä, sisarukset, kulkevat edellä, he eivät katso tyttöjä. Äidit itkevät. Tytöt purevat huuliaan estääkseen naurun, maistavat suolan maun, eivät halua katsoa isoäidin arkkua. Tytöt tarraavat toisiaan kädestä, nauru kuolee. He muistavat, miten isoäiti hoiti heitä, kun he olivat pieniä. Isoäiti soitti huuliharpulla merimiesvalsseja ja isoäidin peilipöytä oli kaunis, laatikot täynnä aarteita. Isoäiti oli vanha ja siksi isoäiti kuoli. He kaipaavat häntä, mutta eivät itke suruaan. He katsovat äitejään, joiden kasvot ovat kyynelistä märät. Se tuntuu heistä oudolta. Äidithän ovat aikuisia. Vasta myöhemmin he tajuavat, että suru ei katso ikää. Suru on aina läsnä.
|
Kirjoittaja
 susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
Pitää varmaan paikkansa, Spektri. Nuorilla suru voi tulla esiin juuri esim. nauruna, hämillisyytenä, epämukavuutena.
Susu muuten, etkö koskaan nuku...
Jl, kyllä minä nukun, tämä oli ajastettu kirjoitus.
Nauru ja itku ovat niin samankaltaisia.
Kari, hämmennys saa myös aikaan naurua, niin isoilla kuin pienillä.
Kuten jl, mietin yöllisen ajankohdan merkitystä. Jos teksti oli ajastettu, mikä merkitys on valitulla kellonajalla. Miälenkiintoista.
Yleensä nämä yölliset tekstit ovat ajastettuja todellakin, Isopeikko, ja aika on ihan sattumanvarainen. Tulevat vähän niin kuin aamulehti, että aikaisin töihin lähtevät ehtivät lukea ennen lähtöään.
Eilen siskoni soitti ja sanoi nyt ymmärtäneensä, että hänestä ei suru lähde, se on mukana lopun ikää. Hän jäi leskeksi viisi vuotta sitten, miehen sairastumisesta on seitsemän vuotta.
Sisareni on aina ollut samaa mieltä kuin minä: paras tapa suistaa surua sivummalle on työ. Hän oli juuri tehnyt uuden työsopimuksen toiselle puolen Suomea. Sisareni on 70-vuotias, ottaa mukaansa matkalaukullisen vaatteita ja läppärin ja aloittaa työn saman tien kaupungissa, jossa on käynyt muutaman kerran elämänsä aikana. Työkeikka on aluksi sovittu 7+ kuukaudeksi.
Minun suruni on kestänyt 50 vuotta.
Mutta näillä lakeuksilla ei ...
Se on totta, että suru ei jätä meitä. Suru on tärkeä tunne, sitä ei kannata hylätä. Surun vastatunne ei ole ilo, koska ne ovat sisaruksia eivät vastakohtia. Sitä tuntee aivan toisenlaista iloa kun on oppinut tuntemaan surun.
Inkivääri, usein aikuisenakin.
Iiris, totta, ja sitä vihaa on pakko päästä purkamaan.
Lepis, surun muuttuminen kauneudeksi kestää kyllä oman aikansa.
Liisa, hatunnosto sisarellesi, aikamoinen seikkailu edessä! Vai ei niillä lakeuksilla surra :(
Minustakin suru on tärkeä osa ihmistä, sitä pelätään ihan turhaan ja yritetään väkisin vääntää sitä pois, Hirlii, jokainen omalla tavallaan.
Kaunis kuva!
Mutta ehkä he häpeävät niitä kyyneleitä.
Myöhemmin ymmärtävät, että itku on sallittua.
Hautajaisissa voi itkeä vaikka ihan vierastakin ihmistä, se on aika ja paikka surra ja itkeä omia surujaan, joita ei ehkä muuten tule itkettyä, Elegia.
Totta, Harakka, nuoret saattavat hävetä niitä kyyneleitä, siinä iässä on tärkeää säilyttää kasvot.
Ja toiseksi, kaikilla suru on omanlaisensa. Minusta Niskavuoren Heta sanoo hyvin miehensä Akustin kuoleman jälkeen: 'Suren minkä suren. Oma on mun suruni'.
Oma tyttäreni ei näyttänyt alkuun ollenkaan minkäänlaista surua ja tiesin kuitenkin surevan, olin todella helpottunut kun vihdoin kirkkomaalla itku häneltäkin tuli. Luulen sen helpottavan kuitenkin enempi kuin hiljaa sureminen.
Hyvin sanottu Hetalta, Lähteenmäki.
hdcanis, jokainen tavallaan. Siksi ehkä kavahdan näitä kollektiivisia suruja, joita nykyään tuntuu olevan pakko tuntea. Toisaalta, kollektiivisessa surussakin jotkut käyvät omia surujaan läpi, eli riiitti sekin ja varmaan tarpeellinen. Ei vain minulle.
Tukahdutettu itku, mikä tahansa tukehdutettu tunne on kai se pahin, Marjut.
Se on aikamoinen vedenjakaja se kynnys, Mimosa.
Surunvalitteluni ystävällesi, Sooloilija.
Nauru olikin surun peitto.
Niinhän se oli, Arleena. Kyyneleet ovat kova paikka 13-vuotiaille, julkinen itku.
Marjukka, totta. Kuolema on tuossa vaiheessa vieras asia.
Suru ei koskaan katoa, se ei vaan enää vie koko tilaa ihmisestä, on kutistunut, piilossa näkymättämissä. Joskus se pulpahtaa hetkittäisesti pintaan, pitkienkin aikojen päästä, auttaa samalla muistamaan lämmöllä jo mennyttä ihmistä.
Suru on tarpeellinen, Sirokko, kunhan se ei valtaa liikaa mieltä. Ehkä surematon suru on juuri sellainen, joka ei muutu, vaan kalvaa.