Taivas on musteen värinen. Samaa sinimustaa kuin putkilossa, joka laitetaan mustekynän sisään. Puisessa pulpetissa on kolo musteastiaa varten, kolo on pinttynyt, kuorrutettu sinisen eri sävyillä. Yritän kynnelläni raaputtaa musteisia kiehkuroita irti kolosta. Saan tikkuja sormiin.

Mustekynällä kirjoitetaan kaunokirjoitustunnilla. Käden asento on tärkeä, ranteen on oltava juuri oikeassa kulmassa, sormien pidettävä mustekynää hellästi, mutta samaan aikaan on oltava päättäväinen, on tiedettävä, minne kynä kulkee.

Liekkinousu, kaarilasku. Vai oliko se toisinpäin? Ei, liekit nousevat ylöspäin, siitä sen muistaa. Piirrän pyöreitä o-kirjaimia, l-kirjaimet ovat korkeita, kapeita silmukkoja. Käsi väsyy, mutta opettaja ei hidasta tahtiaan, sanelu jatkuu tasaisena, nopeana. Opettajan kova, terävä ääni piiskaa meitä täyttämään rivin toisensa jälkeen. Me pelkäämme häntä ja tottelemme, sillä kukaan ei halua jäädä jälki-istuntoon.

Opettajan silmät ovat mustetta mustemmat. Tiedän, että hän on paha ihminen, ja siksi haluan olla erityisen kiltti. En halua hänen vihaavan minua. Varon musteläiskiä, olen hyvin huolellinen. Käsi tärisee, mutta pääsen sivun loppuun ilman tahroja. Tarkistan teen viivat, ään ja öön pisteet, piirrän iille ja jiille pienet, siistit täplät.

Pyyhin mustekynän suipon kärjen puhtaaksi. Istun ja odotan. Ikkunoiden ulkopuolella mustansininen taivas alkaa haaleta. Yritän nähdä kuun, mutta se on pudonnut aidan taakse.