Puhelin soi juuri, kun Heidi oli saanut lapset rauhoittumaan sänkyyn. Hän sieppasi kännykän käteensä, vastasi ja kuunteli samalla, alkaisiko lastenhuoneesta kuulua meteliä.
Ei mitään.

- Oletko sä siellä?
- Olen mä, Heidi vastasi. –Mä sain just lapset nukkumaan. Mitä kuuluu?

- Mulla on kaks lippua lauantaiksi  Yön konserttiin! Haluutsä toisen lipun?
- Haluunko??? Totta kai. Mutta…nyt lauantaina?

- Niin, nyt lauantaina, ylihuomenna.
- En mä voi. Mulla on lapset. Ne oli just viime viikonloppuna Jakella.

- No, eiks se voi ottaa niitä nyt sitten kuitenkin? Yhdeksi illaksi?
- Mä en haluis pyytää, ku sit mun täytyis pitää lapset kaks viikonloppua peräkkäin. Jakke ei anna mitään ilmaseks.

- No, mites sun mutsis? Eiks se vois ottaa lapsii?
- Ei se ota. Se piti niitä edellisviikonloppuna, silloin kun mä kävin Tallinnassa. En mä saa niitä minnekään. Ei kukaan haluu niitä ottaa. Helvetti, mut tekis kyllä mieli nähdä Yö, mutta mihin mä pistän lapset? Ei kukaan jaksa niitä molempia.

- Laita vaikka laatikkoon.
- Hehheh, hyvä juttu. Joo, mä laitan ne laatikkoon ja laatikon kiinni teipillä. Ja laatikon mä vien kellariin. Eivät karkaa.

- Yritä nyt keksii jotain tai sit mä annan sen toisen lipun Jennille.
- Mä yritän, mä yritän, helvetti, kun aina saa miettiä, mihin ne laittais. Mä oon välillä niin väsynyt sumplimaan näitä juttuja ja miettimään. Mut kyl mä keksin jotain, jos en muuta, niin mä lähetän ne Timbuktuun.

Heidi laski kännykän pöydälle ja huokaisi.

- Missä se Timbu on?
- Mitä? Nyt nukkumaan niin ku olis jo!

- Mä en haluu laatikkoon. En haluu!